Kirja-arvostelu: Kyröskoskelainen Asta Kuusinen aloitti viulunsoiton viisivuotiaana. Tampereen kaupunginorkesterissa ja Tampere Filharmoniassa hän soitti yli 44 vuotta.
Asta Kuusinen: Synnyin soittajaksi. Työpaikkana Tampere Filharmonia (Warelia, 2019).
Tulevan muusikon alku voi tuskin olla lupaavampi: Asta lauloi, ennen kuin oppi puhumaan. Pikkuisena hän sai joulupukinkontista ksylofonin. Ei aikaakaan, kun soittimen kielien äänivalikoima tuntui liian suppealta. Temperamenttinen tyttönen oli sen verran sinnikäs ja ilmaisi tahtonsa, että äiti hankki viisivuotiaalleen veljentyttären viulun ja päälle päätteeksi Antti-sedän soitonopettajaksi.
Äiti pani merkille tyttären innon, hoksasi oireilevat lahjat ja kannusti. Sellaista ei tavallisessa huushollissa 40-luvun lopulla niin vain tapahtunut.
Kyröskoskella leipurimestarina perhettään huoltanut isä kuoli varhain. Äiti jäi Astan ja kahden muun tyttären kanssa yksin ja teki pitkää päivää samassa leipomossa. Työpaikasta huolimatta leipä oli tiukassa.
Asta viuluineen oli tuttu näky Kyröskosken linja-autoasemalla aamuvarhain. Keskikoulun jälkeen hän muutti pysyvästi Tampereelle, pääsi ensin piikomaan, sitten tsuppariksi pankkiin maksamaan pienestä palkastaan soittotuntinsa ja lyhentämään lainarahalla soitinvelkaansa.
Työväenopiston orkesteria seurasi musiikkiopisto, ja erityisesti Voionmaan jousileiristä Mutalassa tuli vuosiksi tärkeä tukikohta, ensin oppilaana, myöhemmin opettajana. Ratkaisevaa kehitykselle oli muiden soittajien innostava seura. Läpäistyään koesoiton Asta aloitti kaupunginorkesterissa. Ehtona oli, että opiskelu musiikkiopistossa jatkuisi. Soittajan ura oli hyvällä alulla.
* *
Synnyin soittajaksi. Työpaikkana Tampere Filharmonia osoittautuu erinomaiseksi kuvaukseksi ”rivisoittajan” arjesta, jos kohta Asta Kuusinen eteni luottosoittajaksi ja sinfoniaorkesterin äänenjohtajaksi.
Kirjan näkökulma on keskitetysti työtilanteissa, sen vaikeuksissa ja onnistumisen hetkissä. Yleensähän kirjat kirjoitetaan ja otsikot laaditaan solisteista ja tähtiartisteista. Nyt soittajan ammattia tarkastellaan omasta ”pultista”, orkesterimuusikon viulistinpallilta.
Kirjoittaja avaa soittajakollektiivin kipupisteitä, ajoittain raadollisen näännyttävää, ajoittain suorastaan hurmioon kiihdyttävää työtä. Loukkaantumisten ja uupumisen varalle, joista kirjoittajalla on kokemuksia, Asta varmisti työnsaannin opiskelemalla ammattipedagogiksi. Soittajana hän kuitenkin oli eläkeikään asti.
* *
Asta Kuusisen aloittaessa kaupunginorkesterin vahvuudessa oli 46 soittajaa, joista kuusi oli naisia. Orkesterimuusikon elämä Tampereella on ollut soittoa liki vuorokaudet läpeensä, päiväharjoituksia, sinfoniakonsertteja, ooppera- ja teatteriesityksiä, operetteja ja musikaaleja, tilaussoittoja, koulukonsertteja, opiskelua ja opettamista siinä ohessa. Täysistä työpäivistä huolimatta innostuva Asta on ollut kerkeästi valmis myös vapaaehtoisiin keikkoihin.
Elämäkerta onkin varsinainen suoritusten raportti siitä, miten pienipalkkaisen soittajan työ ja vapaa-aika limittyvät toisiinsa. Asta Kuusisen tapauksessa soittajaksi on ajanut musiikin nälkä, hillitön halu kehittyä ja rakkaus lajiin.
Orkesterisoiton käytännöt ja soittajiston dynamiikka ovat maallikolle avartavaa luettavaa. Varsinkin viulistien puute on usein tarkoittanut uusia pestuita ilman koesoittoja, se taas lyhytaikaisia työsuhteita ja vakiintuneen viulistin sopeutumista vaihtuviin miehistöihin.
Kirjoittaja erittelee työtiloja, esityspaikkoja, kollegoitaan, lukuisia johtajia ja solisteja. Railakkaasti hän tuulettaa epäkohtia, eikä kaihda nimeämästä taiteilijoita, jotka eivät ole olleet hänelle mieleen, mutta havaitsee myös sellaisia taiteilijakaaria, joissa kehitys on johtanut hänetkin muuttamaan muusikoista mieltään. Astaa on johtanut kaikkiaan 220 kapellimestaria, ja konserttisoittoja on kertynyt 1 544.
Kirjoittaja käy läpi melkoisen määrän musiikkikappaleita ja niiden tulkintoja, mutta harvoin työtapa johtaa monotoniseen luetteloimiseen. Nimiä ja teoksia toki vilahtelee runsaasti. Onkin hyvä syy uskoa, että tätä muisteloaineistoa käytetään vastaisuudessa pätevän todistajan kokemuksiin perustuvana lähdeaineistona. Vain Ruggiero Riccin ja Così fan tutten nimiin on pujahtanut kirjoitusvirhe.
* *
Lukijan valtaa empaattinen suhde nöyrään kirjoittajaan, joka on rakastanut soittamista, mutta myös jännittänyt esiintymisiä ja pärjäämistään vielä vanhemmitenkin, ja tilittänyt taiteilijan ammattiin usein liittyvän epävarmuutensa syitä. Silti Kuusinen vastasi yhä vaativammista tehtävistä konserttimestarin töitä myöten.
Jos musiikista tulikin Astalle tärkeä osa elämää viisaan äidin ansiosta, myös aviomies (jolla soittajan puolisona epätyypillisesti ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa) on ollut onnekas valinta ja hyvä kauppa. Kodin tasapaino on mahdollistanut sen, että Asta Kuusinen on tehnyt liki 45-vuotisen uran Tampereen musiikkielämässä. Hän toteaa eläneensä soittajan ja kolmilapsisen perheenäidin kaksoiselämää, joka teoksen perusteella on ollut täysipainoista ja vaatinut organisointikykyä ja ajankäytön tarkkaa hienosäätöä.
* *
Haave Tampereen konsertti- ja kongressitalosta on kirjan keskeinen juonne. Osuva yhteensattuma on, että kaihottu pääsy omaan taloon Petsamoon ja Tampere-talon valmistuminen 1990 tapahtuivat lähes samaan aikaan. Omaan asumiseen tuli väljyyttä silloin, kun orkesterin taso uudessa konserttisalissa nousi vaativan ja epäpuhtaudet kavaltavan akustiikan ansiosta valtavasti. Huippuhetkiä oli uudenvuoden konsertti suorana tv-satelliittilähetyksenä ympäri maailmaa, kun vuosituhat vaihtui. Oopperatkin olivat muuttaneet Tampereen Teatterista Tampere-taloon, jonka statuksen myötä soittajia alettiin arvostaa entistä enemmän.
Niitäkin aikoja oli ollut, jolloin soittajiston olemassaolo oli suorastaan vaakalaudalla, kun jotkut vertailivat teatterin ja orkesterin merkitystä kaupungille. Teatterisoittojen jäätyä syrjään orkesteritoiminta sai oman rauhansa, ilmaa siipiensä alle ja kunnon tuuppauksen eteenpäin. Tästä huojentavasta vaiheesta kirjoittaja tuntuu yhä puhaltelevan, niin vahvasti pelot ovat jääneet kaihertamaan. Muutos siitä, kun työtoveri opetti pulttimuusikon arkeen lehdenkäännöstä alkaen, on ollut huima. Orkesterilaisilta alettiin vähin erin jo kysellä mielipiteitä vierailevista kapellimestareista ja solisteista ja myös toteuttaa heidän toiveitaan. Soittajisto kasvoi Astan aikana kaksinkertaiseksi, täysimittaiseksi 97 soittajan sinfoniaorkesteriksi.
Arki oli silti myös arkea. Vaihtuvat kapellimestarit eivät juuri antaneet palautetta, eivätkä kollegat pidä tapanaan kiitellä. Sitäkin paremmalta tuntuivat Esa-Pekka Saloselta ja Arto Norakselta tulleet kiitokset. Lämmittämään jäi myös Ari Rasilaisen hämmästys, että ”olet noin hyvä soittaja”. Vuonna 2002 kaupunginorkesteri muuttui Tampere Filharmoniaksi siitä syystä, että hyviä soittajia oli muitakin, tulkinnat kansainvälistä tasoa ja talo täytti korkeat vaatimukset.
* *
Asta Kuusisen muusikon taipaleesta jää päällimmäisenä mieleen se, miten juuri orkesterimuusikon ruutu on tarjonnut hänelle täysipainoisen työelämän. Kirjassa on monen monituisia hetkiä, jolloin musiikki saa kirjoittajan haltioitumaan. Voimalliset tunteet välittyvät myös lukijalle. Esimerkiksi Shostakovitshin Leningrad-sinfonian kontrastit taistelujen ja ihmisten hädän välillä vaativat Astalta konsertista toipumiseen koko viikonlopun.
Riipaisevasti ja kaunistelematta tekijä kuvaa ammattiavun tarvettaan, kun henkinen sietokyky oli äärirajoilla. Kohtalokasta soittajalle on myös, kun kuulo heikkenee, paikat ovat jumissa ja särkevät, kuinka riittämättömyyden tunne valtaa mielen, kuinka uusien teosten omaksuminen vie yhä enemmän aikaa. Muusikon korva ja sydän voivat onneksi nauttia leipätyön jälkeenkin muiden soitosta yleisön joukossa uudesta ”pultista”. Kuulokulma vaihtuu, kun ei tarvitse keskittyä omaan stemmaan, ja kuten kirjoittaja toteaa, kokonaisuus avartuu eri tavoin salista.
Kokonaanhan ei muusikko lopeta – ennen kuin on ihan pakko. Asta Kuusinen jäähdyttelee edelleen täyssieluisesti Tampereen Kamarimusiikkiseuran orkesterissa ja ammattimaisen harrastuksensa, kuorolaulun parissa muun muassa Kamariorkesteri Tampere Chambersissa. Solisteina on vilissyt huippunimiä.
Risto Ojanen
PS. Tamperelaisen on jännittävää kulkea Asta Kuusisen seurassa hänen lähinnä keskusta-alueen reittiään niitten monien osoitteitten kautta, joissa hän ensin kortteerasi yksin ja asui myöhemmin miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Perhe on ollut hänelle tärkeintä, mutta niin vain hän pystyy pienten välisoittojen rytmittämänä pitäytymään hyvin kirjansa otsikossa, soittajan roolissa.
