Mikko K. Heikkilä. Kuvat: Warelia / Kari Pitkänen
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
”Elinan surmavirttä laulettiin vuosisatoja, ja kansa piti sitä täytenä totena. Niin pitää Heikkiläkin – ei tietenkään runon kaikkia yksityiskohtia myöten, mutta perusajatukseltaan oikeana ja paikkansa pitävänä.”
ARVOSTELU
Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta – Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo
- Warelia, 2025.
- 282 sivua.
On aina kiehtovaa, kun joku ravistelee opittuja totuuksia ja kansallisia kulmakiviä. Trendinä on ollut, että monista niistä pyritään eroon ja ne halutaan selittää sepitteiksi. Vaan entä jos tavoite onkin päinvastainen: osoittaa, että ikiaikainen perimätieto onkin perustaltaan totta tai ainakin vahvasti totuuden jäljillä?
Tällaisen urakan on ottanut dosentti, yliopistolehtori Mikko K. Heikkilä Tampereelta. Hän on tehnyt sen ennenkin ja puolustanut esimerkiksi Lallin ja piispa Henrikin tarinan historiallisuutta Heinien herrat -kirjassa vuonna 2022. Nyt fokus on entistä laajempi ja Heikkilä aikaisempaakin suorasanaisempi.
”Meillä monet täkäläiset historialliset tarinat ovat nimenomaan viime vuosikymmeninä saaneet tutkijoilta hätäisen hylkääviä tuomioita. Lisäksi suomalaisissa tiedotusvälineissä uutiskynnyksen ylittää helposti väite, jonka mukaan jokin vanha tarina tms. on vain myytti eli sanan yleiskielisessä merkityksessä epätosi uskomus.”
Heikkilä osoittaa kirjassaan Taruissa on totta (Warelia, 2025), että moiset väitteet ovat vähintään hätäisiä, elleivät suorastaan vääriä. Hän onnistuu perustelemaan kantansa niin hyvin, että vastaan väittävillä on kova työ löytää pitävät perusteet päinvastaisen kannan puolesta.
Heiluiko kirves todella?
Suomalaisen historian kauimmin dokumentoitu ja kerrottu traditio on tarina piispa Henrikistä ja talonpoika Lallista.
Kansan suussa pappismiehen nimi taipui herra Heinärikiksi, mutta yhtä kaikki: hänen jälkensä johtavat katkeamattomana linjana nykypäivästä 1200-luvun lopulle, jolloin Pyhän Henrikin pyhimyskultti oli todistetusti syntynyt. Piispa Henrikin surmavirsi on vanhin Suomessa dokumentoitu kalevalamittainen runolaulu eli virsi.
Heikkilä listaa 12 perustetta sille, miksi Köyliönjärven jäälle päättynyt tarina on enemmän kuin pelkkä myytti. Kaikkia niitä ei voi tässä luetella, mutta otetaan yksi: tarina sisältää Henrikille kiusallisiakin yksityiskohtia, kuten syytteen ruuan pakko-otosta vähäistä korvausta vastaan. Heikkilän mukaan negatiivisiksi tulkittavat yksityiskohdat puolustavat pyhimyskertomuksen autenttisuutta.
”Jeesuksen historiallisuus on inhimillisen tietämiskyvyn puitteissa varmaa, ja Henrikin ja Lallin historiallisuus hyvin todennäköistä.”
Heikkilä muistuttaa myös, että mitään vaihtoehtoista selitystä Pyhän Henrikin pyhimyskultin syntymiselle ei ole esitetty. On vaikea kuvitella, että se olisi voinut saada alkunsa täysin fiktiiviseltä pohjalta.
Elinan kova kohtalo
Samoilla perusteilla lienee totta, että jotain todella tapahtui Laukon vauraassa talossa Vesilahdessa vuosina 1477–1479.
Tarina kertoo mahtavasta tuomari Klaus Kurjesta, hänen nuoresta Elina-vaimostaan, epäillystä aviorikoksesta, murhapoltosta ja lopulta isännän hukuttautumisesta tunnontuskien vallassa Pyhäjärven synkkiin vesiin.
Myös Elinan surmavirttä laulettiin vuosisatoja, ja kansa piti sitä täytenä totena. Niin pitää Heikkiläkin – ei tietenkään runon kaikkia yksityiskohtia myöten, mutta perusajatukseltaan oikeana ja paikkansa pitävänä.
Kato tuhosi kartanon
Heikkilä kysyy perustellusti, mistä ”tyhjästä” Elinan surmaruno muka olisi syntynyt. Sen innoittajaksi tarjottu tanskalainen ritariballadi kertoo aivan toisenlaisen tarinan. Ja olisiko Vesilahden rahvas edes uskaltanut vuosisatoja laulaa perätöntä herjalaulua mahtavasta Kurjen suvusta? Kurjet eivät tiettävästi koskaan haastaneet runoa ja sen laulajia käräjillä.
Lisätukea tarjoavat ilmastohistoria ja puiden vuosirengastutkimus. Elinan surmarunon oletettuun tapahtuma-aikaan osuivat erittäin kylmät kesät ja niitä seuranneet katovuodet. Ne saattavat selittää runon maininnat Laukon karjan kuolemasta ja kartanon talouden romahduksesta. Näin Heikkilä:
”Sille, että juuri Klaus Kurki muistettiin vuosisadasta toiseen, täytyy olla jokin syy. Hänen lienee täytynyt tehdä jotakin ikimuistettavaa. Elinan surmaruno välittää uskottavan syyn: että työkseen muita ihmisiä tuominnut päällikkötuomari itse syyllistyi hirvittävään rikokseen joutumatta vastaamaan teostaan maallisessa tuomioistuimessa.”
Pyrkimys totuuteen
Mikko Heikkilä on Tampereen yliopiston monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti. Tämän tittelihirviön taakse kätkeytyy monipuolisesti sivistynyt ja tinkimätön tutkija, joka työssään hyödyntää historiatieteen, arkeologian, kielitieteen, nimistötutkimuksen, folkloristiikan ja uskontotieteen tarjoamaa materiaalia.
”Tutkin asioita klassisen totuuspyrkimyksellisen tiedekäsityksen pohjalta. Yritän selvittää, miten asiat todella olivat saatavissa olevien todisteiden valossa”, Heikkilä linjasi haastatellessani häntä Aamulehteen aikaisemmin syksyllä. Kirjassa hän sanoo saman näin:
”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee.”
Heikkilän argumentit eli tässä tapauksessa ”puolustuksen” keräämät faktat ovatkin vankat. Antaa hän syyttävän sormensakin heilua ja mainitsee nimeltä historioitsijat Seppo Suvannon ja Tuomas Heikkilän, jotka ovat selittäneet Elinan surman (Suvanto) ja Lallin tarinan (Heikkilä) enemmän tai vähemmän epätosiksi sepitteiksi.
”Tiedettä ei tee titteli eikä yliopisto, vaan tieteellisesti pätevä argumentointi evidenssin pohjalta”, Heikkilä sivaltaa toista Heikkilää. Miehet eivät ole keskenään sukua.
Lalli ei ollut rasisti
Heikkilä muistuttaa, kuinka suullisen perimätiedon asema ja arvostus ovat kansainvälisesti jälleen korkealla tasolla. Australian aboriginaalien tarinaperinne sisältää suurella todennäköisyydellä tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia vuosia vanhoja aineksia.
Suomessakin on tehty arkeologisia löytöjä vuosisatoja sitten tallennetun kansanperinteen antamien vinkkien perusteella. Näitä löytöjä ja esimerkiksi pirkkalaisten alkuperää – tulivatko heidän esivanhempansa Hämeen Pirkkalasta? – Heikkilä käsittelee kirjassaan kiinnostavasti.
Tamperelaisdosenttia riepoo, kuinka vaikkapa pirkkalaispäällikkö Matti Kurjen tai köyliöläisen talonpoika Lallin historiallisuutta on yritetty vähätellä tai torjua liian kansallishenkisinä tai jopa rasistisina hahmoina. Näistä suuntauksista kun ei tiedetty mitään aikana, jolloin tarinat heistä syntyivät.
Suomea ei valtiona ollut olemassakaan, ja Lalli surmasi piispan tämän rikkoessa hänen kotirauhaansa ja itsemääräämisoikeutta – ei siksi, että Henrik oli ulkomaalainen.
”Kenenkään nykypäivän ihmisen negatiivisella, neutraalilla tai positiivisella suhtautumisella suomalaiseen kansallisuusaatteeseen ei siten pitäisi olla mitään merkitystä Matti Kurjen historiallisuuden arvioinnissa. Samahan pätee mm. Henrikiin ja Lalliin.”
Kärkkäästi asian puolesta
Taruissa on totta on vertaisarvioitu tietoteos, joka kelpaa jokaisen kotimaan historiasta ja perimätiedosta kiinnostuneen käteen. Lukemiseen ja sisällön pohtimiseen pitää varata aikaa ja energiaa, sillä mielikuvitus lähtee helposti laukalle vanhojen tarinoiden mukana.
Osaa lukijoista saattavat häiritä Heikkilän paikoin aika kärkäs argumentointi sekä tutkijakielen helmasynteihin kuuluvat pitkät ja polveilevat lauserakenteet. Hyvän oppikirjan tapaan teoksen lopusta löytyvät englanninkielinen yhteenveto sekä yksityiskohtaiset viite- ja lähdeluettelot.
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.
Anna Kontulaa ohjaavat filosofiset ja teologiset pohdinnat – arviossa Maria Petterssonin Leipää ja ruusuja
KIRJAT | Maria Petterssonin teos Anna Kontulasta ei ole tavanomainen poliitikosta kirjoitettu kirja. Elämäkertateoskin on kannanotto, Kontulalle ominaista aktivismia.