Oiva portti klassisen musiikin maailmaan – arviossa Minna Lindgrenin Klassinen sekametelisoppa

Kuva: Jarkko Mikkonen / Teos

Takakannen pohjustuksen mukaan Minna Lindgrenin kokoelma musiikkiesseitä sopii niin orastavaan kiinnostukseen kuin syventävään paneutumiseenkin. Tehdään heti lähtötilanne selväksi: Tartuin Klassiseen sekametelisoppaan (Teos, 2025), sillä tietämykseni klassisesta musiikista on suhteellisen ohut ja epävireinen. Lähinnä länsimaisella pop- ja rockmusiikilla kallistunut levyhyllyni sisältää klassista musiikkia korkeintaan kierrätettyinä sampleina tai viittauksina.

Siispä lähdin rohkein mielin Minna Lindgrenin kyytiin ja annoin hänelle vapaat kädet johdattaa minut klassisen musiikin historiaan. Ja miten valloittava ja ilahduttavan kiinnostava matka se olikaan!

Radiosta tuttu Minna Lindgren on koonnut kirjaan 25 esseetä, jotka hän on valikoinut yli sadan Yleisradiolle tekemänsä musiikkiesityksen joukosta. Tekstejä täydentävät Ville Rannan kuvitukset. Jokainen essee paneutuu yhteen säveltäjään ja lukujärjestys on vapaa. Niinpä käytin tämän taktiikan hyödyksi ja porauduin aina yhteen tekijään kerrallaan. Esseen luettuani sukelsin internetin ihmeelliseen maailmaan (tai no ihmeellinen ja ihmeellinen, on siitäkin hohto jo vähän kadonnut), luukutin musiikkia ja katselin kuvia – ja tarpeeksi saatuani – siirryin seuraavaan suureen hahmoon. Maria Callasin ja parin muun kohdalla päädyin jopa levykauppojen sivuille ihastelemaan varsin tyylikkäitä kansitaiteita.

Mutta asiaan! Minna Lindgrenin matkassa kaltaiseni untuvikko ei tuntenut kertaakaan oloaan hylätyksi. Ja hylätyksi tulemisen koen yhdeksi pahimmista ennakkoluuloistani liittyen klassiseen puoleen. Jos nimittäin lähdetään heti puhumaan aiolisista kadensseista ja näppäröimään nokturneilla, putoan kyydistä ja koen maailman vieraaksi. Lindgren sen sijaan avaa termistöjä lämmöllä ja lukijan kauniisti huomioiden. Tämä hienovarainen taito on upea ja välittävä.

Klassisen sekametelisopan kiinnostavinta antia taitelijaesittelyjen ohella on rakenteellisten epäkohtien nostaminen esille. Aiheena on etupäässä valkoisia miehiä, koska heistä historian kirjoihin on parhaiten tietoa säilynyt. Poikkeukset nostetaan mitä tyylikkäimmällä tavalla esille.

Säveltäjistä kaivetaan esille teemoja, jotka sukeltavat syvälle piilotettuihin viesteihin, paljastavat alan ylitsepursuavan miesvetoisuuden ja muun epäoikeudenmukaisuuden. Hyvin harva kirjassa esitellyistä taiteilijoista oli eläessään järin tasapainoinen tai ”normaali”. Luovat ihmiset ovat järjestään niin rikkonaisia, moniongelmaisia, ristiriitaisia, ylipaineistettuja, turhautuneita, kiusattuja, syrjittyjä, perfektionisteja, jatkuvissa talousongelmissa ja niin edelleen. Esseiden lukeminen onkin samalla kiinnostava katsaus erilaisiin taiteilijoiden kurimuksiin.

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa ihmiskunnan parhaaksi pianistiksi nimetty Frèdèric Chopin, joka soitti uransa aikana vain 33 julkista konserttia. Hän koki esiintymisen kertakaikkiaan vastenmieliseksi jouduttuaan pynttäytymään, kampaamaan hiuksensa ja soittamaan itsetyyväinen ilme kasvoillaan. Hän kyllä tykkäsi soitella kotonaan kavereille.

Entä tiesittekö, että venäläis-amerikkalainen Vladimir Horowitz käveli joka päivä saman lenkin ja söi aina kanaa ja merianturaa? Aloitettuaan lääkityksen hän luopui tavoistaan ja soittokunto romahti. Tuli kritiikkiä ja sanomista. Lääkkeiden lopettamisen jälkeen merianturat tekivät paluun ja soitto kulki timanttisesti vielä 84-vuotiaanakin.

* *

Minna Lindgren nostaa kirjassaan hienovaraisesti esille säveltäjien persoonia ja tuo samalla mukaan omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Jäin monen esseen jälkeen pohtimaan äärimmäisen lahjakkuuden ja taiteellisen kyvyn vastapainona roikkuvia painolasteja, tai välttämättömiä selviytymismekanismeja, joiden avulla rönsyilevä pää pysyy jiirissä. Miksi emme osaa tukea taiteilijoita, vaan ajamme liian usein taiteen imaisemat ihmiset esimerkiksi alkoholismiin, köyhyyteen ja mielenterveysongelmiin?

Kiinnostavaa kuvastoa edustaa myös suurten säveltäjien vaiettu seksuaalisuus. Oletettu homoseksuaalisuus on ollut konservatiivisissa piireissä kovaa ja kuivaa pullaa. Georg Friedrich Händelin oletettu homous yksinkertaisesti kiistetään vielä vuonna 1985 julkaistussa elämäkerrassa. Kuinka tökerösti? No, sehän selviää kirjasta ja tyylikkäästi alleviivattuna Ville Rannan piirroksella, joka kiteyttää muutamilla viivanvedoilla täydellisesti toksisen turpeuden.

Klassinen sekametelisoppa toimii hyvänä käsikirjana, vaikka edellä mainitut teemat eivät varsinaisesti puhuttelisikaan. Seikkailut hahmojen parissa välillä rönsyilevät ja hyppivät, mutta kirja esittelee silti riittävästi myös silkkaa perustietoa, jotta taiteilijasta ja hänen teoksistaan muodostuu kuuntelematta yleiskuva. Hyvää perustietoa Trivial Pursuit -mittelöihin ja pubien musavisojen tilanteisiin, joissa visanpitäjä on päättänyt vähän hassutella aihevalinnoilla.

Vahva suositus kenelle vaan, joka pitää mistä tahansa. Minut Minna Lindgren sai kiinnostumaan klassisesta musiikista ja sen historiasta.

Jani Tuovinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua