Nyt ne vievät meiltä hakkapeliitatkin! Olli Bäckströmin Lumikuningas on yltiötarkka tietokirja

Kesäkuun 26. päivänä Herran vuonna 1630, yhdeksän päivän kuluttavan laivamatkan jälkeen, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf nousi 14000 sotilaansa kärjessä maihin Usedomin saarella Stralsundista etelään. Ruotsi hyökkäsi Euroopan mantereelle.

Sittemmin 30-vuotiseksi sodaksi ristittyä kamppailua oikeasta uskosta ja maallisesta vallasta oli takana jo 12 vuotta. Senkin jälkeen, kun Kustaa reilun kahden vuoden kuluttua kuolisi taistelussa, sota jatkuisi vielä 16 vuotta ennen Westfalenin rauhaa vuonna 1648.

Sodasta, johon sekaantuivat ensin Tanska ja sitten Ruotsi, muodostui lopulta ensimmäinen eurooppalainen ”maailmansota”. Sen laineet loiskuivat myös mantereen ulkopuolelle.

Varsinkin nykyisen Saksan alue raiskattiin perusteellisesti ja moneen kertaan. Vielä 1800-luvulla Magdeburgin kaupungin hävitystä ja häväistystä käytettiin politiikassa esimerkkinä siitä, mihin kansallinen epäyhtenäisyys ja eripura voivat pahimmillaan johtaa.

Virallisesti Ruotsi hyökkäsi, koska se halusi suojella vainottuja saksalaisia protestantteja. Pohjimmaisina porisivat maan omat poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset intressit.

Ruotsi teki itsestään suurvaltaa, ja hetken sillä näytti olevan siihen rahkeitakin, historioitsija Olli Bäckström muistuttaa kirjassaan Lumikuningas. Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota.

Sodankäynnin uudistaja

Kustaa II Aadolf ”Suuri” on Ruotsin tunnetuimpia ja tutkituimpia kuninkaita, myös Suomessa. Viimeksi hänestä kirjoitti meillä Mirkka Lappalainen, jonka Pohjolan leijona ilmestyi vuonna 2014.

Lappalaiselle Kustaa oli ennen kaikkea hallintomies ja tehokas uudistaja, varhaismodernin pohjoismaisen valtiorakenteen luoja.

Bäckströmin kirjassa kuningas on sodankäynnin velho, ylipäällikkö ja reaalipoliitikko. Hänen maineensa sinetöivät ensin loistava voitto Breitenfeldissä Leipzigin pohjoispuolella 7. syyskuuta 1631 (Ruotsin noudattaman juliaanisen kalenterin mukaan) ja lopulta hurmeinen kuolema Lützenin tappotantereella vain runsasta vuotta myöhemmin, 6. marraskuuta 1632.

1600-luvun sotiin erikoistuneen kirjoittajan lähteitä ovat aikalaisten kirjeet, asiakirjat, muistelmat ja tiedonannot.

Kustaan matkasodasta Saksassa raportoitiin jo tuoreeltaan, ja sittemmin näitä lähes 400 vuoden takaisia tapahtumia ovat tutkineet historioitsijat ja oppineet Friedrich von Schilleriä myöten.

Kustaan kuolinhetkellään käyttämä hirvennahkainen rintahaarniska eli költeri on muuten edelleen tallella ja esillä Tukholmassa. Költerissä on kaksi luodinreikää, toinen vasemmassa kyljessä ja toinen selässä, sekä miekan tai tikarin aiheuttama pistohaava rinnan kohdalla.

Ruotsi takoi aurat miekoiksi velkarahalla

Miten Kustaa II Aadolf saattoi edes yrittää jotakin jälkikäteen katsoen niin suuruudenhullua kuin Ruotsin muuttamista eurooppalaiseksi suurvallaksi?

1600-luvun Ruotsi oli sotilasvaltio, muistuttaa Bäckström. Sen luomisessa kuningasta auttoi kansleri ja hänen ykkösluotettunsa Axel Oxenstjierna, jolle itse asiassa oikeasti kuuluisi kunnia kuninkaan henkilökohtaisen CV:n monista ansioista.

Ruotsin ”suonet pullistelivat rautamalmia”, joten kilpailijoistaan poiketen maa oli asetuotannossa lähes omavarainen. Erityisen vahva oli tykistö. Toisaalta maa soti vekselien turvin, sillä kruunu velkaantui sotavalmistelujen takia niin omille alamaisilleen kuin Alankomaiden pankkihuoneillekin.

Jo koulun historiantunnilla opetettiin, miten Kustaata pilkattiin Lumikuninkaaksi, joka pian sulaisi etelän lämmössä.

Toisin kävi, sillä kuningas oli lahjakas taktikko ja liikkuvan hyökkäyssodan kehittäjä. Ratsuväen liike sekä musketti- ja tykkitulen yhdistäminen lisäsivät tietenkin myös sodankäynnin tuhoisuutta. Siviiliuhreista ei juuri piitattu, varsinkaan piirityksissä.

Uskon nimissä, rahan ja vallan puolesta

Käytännössä Kustaan Saksan-sodasta muodostui ryöstöretki. Pakko-otoilla ja ryöstöillä muonitettiin ja varustettiin kirjavan monikansalliset joukot, niin omat kuin palkkasoturitkin.

Jälkimmäisten määrä usein vain lisääntyi taistelun jälkeen, kun häviäjät vaihtoivat kätevästi voittajan puolelle. Se hyötyi, jonka kassassa palkkarahaa riitti.

Kun Kustaa kuoli Lützenissä, sodankäynti muuttui entistä raadollisemmaksi – kirjaimellisesti. Ylevät uskonnolliset periaatteet syrjäytyivät lopullisesti.

”Todellisuudessa sodassa oli jo monen vuoden ajan ollut kyse läänityksistä, virkanimityksistä, kauppareiteistä, kaapparikirjoista, siirtomaista, veronvuokrauksista, velkakirjoista, maksumääräyksistä, aliurakoista, kiristysrahoista, lupauksista ja valheista”, summaa Bäckström.

Hakkapeliittojen nimellä on myyty myöhemmin talvirenkaitakin. Mainoksen ruotsinkielinen teksti on osuva, sillä isoin osa taistelijoista oli kotoisin Ruotsista ja muilta sen valtaamilta alueilta kuin Suomesta. Kuva: Nokian Renkaat

”Hacka pääl” synnytti suomalaismyytin

Irvileukojen mukaan kuningas Kustaa – ja Ruotsi yleisemminkin – kävi valloitussotiaan aina ”viimeiseen suomalaiseen” saakka. Ihan näin se ei kuitenkaan mennyt, tutkija osoittaa.

Breitenfeldin voiton jälkeen Kustaa antoi suurimman kunnian ”ruotsalaiselle ja suomalaiselle ratsuväelle”, jonka hyökkäystä hän itse johti. Muutama lipusto suomalaista ratsuväkeä ja kuningas itse miekka kädessä käänsivät vastustajalta vallatut tykit heitä itseään kohti. Uskalias isku joudutti ruotsalaisten voittoa.

Daniel Juslenius esitti väitöskirjassaan vuonna 1700, että termi Haccapelorum syntyi suomalaisten ratsusotilaiden ”hacka pääl” -sotahuudosta. Viimeistään Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset kohotti suomalaisratsastajat kansalliseksi myytiksi.

Tässä hehkutuksessa kätevästi unohtui, että esimerkiksi aikalaistodistaja Robert Monro kirjoitti suomalaisista ”ja” hakkapeliitoista. Tosin tuskinpa riikinruotsalaiset ratsastajat olisivat hyökänneet karjuen supisuomalaista sotahuutoa!

Suomessakin ratsumiehiä varustivat sotaan talonpojat, jotka vastineeksi palkittiin verovapaudella. Kuninkaan alkuperäisissä maihinnousujoukoissa kuitenkin oli vain 1 200 suomalaista ruotusotilasta ja ratsastajaa.

Keväällä 1632 Lumikuninkaalla oli Saksassa aseissa jo 120 000 miestä, joista vain joka kymmenes eli 13 000 oli kotoisin Ruotsi-Suomesta.

Ratsuväkeen kuului 5300 miestä. Heistä oli suomalaisia 600.

”Topeliaaninen käsitys suomalaisista hakkapeliitoista Kustaa Aadolfin armeijan rautaisimpana sotilaseliittinä perustuu siis kansallisromanttiseen toiveajatteluun eikä aikalaislähteiden todistusvoimaan”, myytinmurskaaja Bäckström kirjoittaa.

Pilkuntarkkaa sotahistoriaa

Olli Bäckströmin yltiötarkka teksti ja tapahtumien kuvaus juontuvat käytetyn lähdekirjallisuuden laajuudesta ja tutkimustyön perusteellisuudesta. Paikkakuntia, arvo- ja henkilönimiä, sotilasyksiköitä, taisteluja ja muita tapahtumia vilisee kirjassa niin, että lukijan vastaanottokapasiteetin rajat uhkaavat tulla vastaan.

Lauseet ovat usein mutkikkaita ja kappaleet pitkiä. Kovin nopea lukukokemus Lumikuningas ei ole, vaikka kirjan tieteellisiä ansioita ei varmasti voi kiistää kukaan.

Parhaimmillaan, mutta liian harvoin, Bäckström yltää ruotsalaisen Peter Englundin tasoiseen mikrohistoriaan eli järjettömän sodan tarkkailuun vaikka alimman rivimiehen silmin. ”Välskäri joutui sitomaan Hagendorfin kädet tämän selän taakse ennen vatsaan uponneen kuulan kaivamista esille taltan avulla. Operaation jälkeen Hagendorf jätettiin toipumaan sairasteltan maalattialle.”

Sanavalinnoissa minua hiertää imperialisti-termin käyttö. Nykylukija liittää sen hieman toisiin yhteyksiin kuin 1600-luvun kuvauksiin katolisen keisari Ferdinand II:n joukoista ja heidän liittolaisistaan.

30-vuotisen sodan saavutukset jäivät lopulta lyhytaikaisiksi. Ruotsin taloudelliset resurssit olivat liian pienet ja väestöpohja liian kapea suurvalta-statuksen jatkuvaan ylläpitämiseen.

1700-luvulle tultaessa maa menetti asemansa pala palalta samalla hävitys- ja kulutussodan logiikalla, jolla Kustaa II Aadolf oli ne aikanaan hankkinut.

Mutta myytti Lumikuninkaasta jäi.

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua