Nuorena somalina suomalaisuuden ja klaaniperinteiden puristuksissa – arviossa Nura Farahin Lumimaa

Kuva: Dorit Salutskij / Otava

Nura Farah on aikaisemmin kirjoittanut kaksi romaania. Esikoisteos Aavikon tyttäret ilmestyi vuonna 2014 ja kuvasi elämää Somaliassa maan itsenäistymisen aikoihin 1960-luvulla. Itsenäinen jatko-osa Aurinkotyttö ilmestyi 2019 ja kertoi Aavikon tyttärien päähenkilön Khadijan tyttärestä ja tämän elämästä 1970-luvun Somaliassa.

Uusin teos Lumimaa (Otava, 2022) ei jatka tätä tarinaa, vaan on enimmäkseen Suomeen sijoittuva novellikokoelma, jonka lyhyet, fragmentinomaiset novellit kuvaavat somalien elämää useammalta kantilta. Novelleissa kuvataan arkipäivän rasismia ja syrjintää, jota somalit Suomessa kohtaavat, mutta myös somaliyhteisön puolelta tulevaa painetta totella yhteisön sääntöjä. Erityisesti nuoret naiset ovat pahasti kahden maailman puristuksessa: toisaalta pitäisi ja haluaisi sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ja elää niinkuin muutkin, mutta klaanin keskuudessa jutut kulkevat, ja kotona saa heti kuulla, jos joku sukulaismies on nähnyt tytön kaupungilla paheiden parissa – vaikkapa sitten vain töissä kaupan kassalla myymässä kaljaa ja sianlihaa ihmisille.

Tarinat ovat lyhyitä väläyksiä somalien arjesta. Nura Farah näyttää tiiviissä muodossa, millaista ulkopuolisuus on, millaista on kun ei kelpaa, vaikka mitä tekisi. Samalla kokee olevansa kiitollisuudenvelassa: kun on päässyt Suomeen turvaan ei saisi valittaa, ei saisi olla hankala, koska kukaan ei voi sietää vaikeaa mustaa ihmistä. Olisivat edes kiitollisia!

Samaan aikaan suomalaisilla ei ole minkäänlaista vaikeutta valittaa ja olla hankalia ja ennakkoluuloisia somaleita kohtaan. Yhden virhe on koko yhteisön vika ja jokainen somali saa jatkuvasti edustaa kaikkia muita. Suomalaiseksi voi vain syntyä ja järjestelmä pistää kyllä vääränvärisen paikoilleen, jos joku erehtyy itsestään luulemaan liikoja. Jopa sinänsä myötämielisetkin ihmiset voivat olla lannistavia ja suhtautua pätevään aikuiseen somaliin kuin hienosti suoriutuneeseen pikkulapseen.

Neljääntoista novelliin mahtuu monenlaista, kokemuksia lukiosta, töistä, asuntokaupoilta, uimahallista, pakolaismatkalta, turvapaikanhakemisesta, uskonnosta, Somaliasta… Novellit ovat enimmäkseen lyhyehköjä, 10–20 sivun mittaisia, ja joidenkin kohdalla mitta tuntuu vähän lyhyeltä. Loppu tulee nopeasti vastaan ja pidemmältikin olisi aiheesta lukenut. Toisissa lyhyt muoto tuntuu osuvammalta. Puolensa kuitenkin silläkin, että kirjassa tuodaan näin esille useampia erilaisia näkökulmia.

Lumimaa on tarpeellinen kirja. Nämä ovat asioita, joista pitää puhua ja joita pitää toistaa. Onneksi on Nura Farahin kaltaisia tekijöitä, jotka voivat omalla äänellään kertoa, millaista elämä Suomessa myös on. Selkeä kieli ja tiivis mitta tekevätkin Lumimaasta helposti lähestyttävän kirjan, vaikka aihe voi joistain lukijoista tuntuakin raskaalta tai jopa uhkaavalta. Onhan tässä rohkeaa ajattelua. Pelkkään kiitollisuuteen uutta – tai ainoaa, kuten Suomi monille Suomessa syntyneille somaleille on – kotimaata kohtaan ei tarvitse tyytyä. Samalla Farah ei arkaile myöskään kritisoida somaliyhteisöä ja etenkin sen tytöille asettamia hyvin ahtaita rajoja. Selväksi käy, että kehittymisen varaa on monella taholla, niin suomalaisilla kuin somaleillakin.

Aivan erityisesti haluaisinkin nähdä tätä kirjaa nuorten lukijoiden käsissä, nuorilla kun on paremmin toivoa pystyä jatkossa parempaan.

Mikko Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua