NATOn pitkäaikaisen pääsihteerin Jens Stoltenbergin avomieliset ja rehelliset muistelmat – arviossa Vahtivuoroni

Kuva: Otava

Norjan entinen pääministeri ja nykyinen valtiovarainministeri Jens Stoltenberg on kirjoittanut kirjan kymmenen vuotta kestäneestä menestyksekkäästä toimikaudestaan puolustusliitto NATOn pääsihteerinä (2014–2024). Muistelmateos Vahtivuoroni. NATOn johdossa sodan keskellä (suom. Jaana Palanterä; Otava, 2025) on rehellinen ja avomielinen omaelämäkerta sekä hyödyllistä ja opettavaista luettavaa kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneille.

Tavanomaisista muistelmista teos poikkeaa edukseen, sillä se on huolellisesti toimitettu sekä perustuu päiväkirjoihin ja haamukirjoittajana toimineen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin apuun. Havaitsin sujuvassa tekstissä vain muutaman teknisen pikkuvirheen.

Teos jäsentyy kahdeksaan osaan, joilla on iskevät nimet (Valmistelua, Alku, Taakkoja, Ystävyys, Demokratia, Sota, Kumppanuus, Hyvästit), ja niissä 44 lyhyeen lukuun. Tekstiä täydentää kaksi kuvaliitettä, joissa on yhteensä 32 sivua ja jotka ovat osittain perhealbumista ja sopivasti yksityisiä.

Suomella on teoksessa melko pieni rooli, johtavista poliitikoistamme mainitaan Sanna Marin, Sauli Niinistö ja Alexander Stubb. Ainoassa Suomeen liittyvässä valokuvassa Niinistö istuu selin, vastapäätä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğania, pienessä neuvotteluhuoneessa NATOn Madridin huippukokouksessa heinäkuussa 2022. Puolustusliiton jäsenyyttä hakeneita Suomea ja Ruotsia käsiteltiin aluksi yhdessä ja tasapuolisesti. Tosin valokuvat ovat Ruotsin eduksi 4–1, joissa edellinen pääministeri Magdalena Andersson esiintyy kahdesti ja nykyinen pääministeri Ulf Kristersson kerran.

Tasapuolisuudesta luovuttiin, kun NATOn sihteeristö vuodenvaihteessa 2022–2023 ryhtyi ajamaan Suomen ja Ruotsin eriaikaista hyväksyntää jäseniksi. Neuvottelujen etenemistä varsinkin Turkin kanssa kuvataan yksityiskohtaisesti. Teoksessa usein toistuva Norja-näkökulma korostuu muun muassa kiinnostavassa väitteessä, että Suomen YYA-sopimus 1948 olisi välillisesti johtanut NATOn perustamiseen vuonna 1949, koska Norja oli Neuvostoliiton naapurivaltiona ryhtynyt kyselemään turvallisuutensa perään, ja Norjan onneksi Iso-Britannia oli samaan aikaan kiinnostunut vastaamaan rautaesiripun luomaan uhkaan.

Stoltenberg oli Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman valinta NATOn pääsihteeriksi. Hän kuvaa kasvamistaan kansainväliseen tehtäväänsä ja epävarmaa hapuilevaa alkua ennen diplomaattisten taitojensa vahvistumista. Stoltenberg kertoo avoimesti, että NATOn päätöksenteossa noudatettu yksimielisyysvaatimus oli hänen suurimpia haasteitaan. Pääsihteeri johtaa puhetta NATOn ministerikokouksissa ja myös huippukokouksessa, joissa yksimielisyyden saavuttaminen on toisinaan hyvinkin työlästä, kun Norjan kansallisessa politiikassa pääministerille riitti enemmistöpäätösten aikaansaaminen.

Teoksen kantava teema ja Stoltenbergin ylpeyden aihe onkin NATOn sisäisen yhtenäisyyden vaaliminen. Viimeiset 16 vuotta NATOn pääsihteeri on ollut taustaltaan entinen pääministeri pienestä tai keskikokoisesta eurooppalaisesta valtiosta. Tätä ennen vain EU:n perustajaisiin kuuluneella Belgian entisellä pääministerillä Paul-Henri Spaakilla on ollut vastaava tausta (pääsihteerinä 1957–1961). Stoltenbergin edeltäjä oli Tanskan entinen pääministeri Anders Fogh Rasmussen (2009–2014). Nykyinen pääsihteeri Mark Rutte toimi lähes 14 vuotta Alankomaiden pääministerinä neljässä peräkkäisessä koalitiohallituksessa, eikä myöskään siten voi olla kovin huono sovittelemaan poliittisia jännitteitä.

Stoltenberg ei kuitenkaan kerro NATOn sisäisistä jännitteistä erityisen yksityiskohtaisesti eikä varsinkaan jäsenvaltiokohtaisista positioista, lukuun ottamatta hänen asemaansa liittyviä Ranskan ulkoministeriön kampitusyrityksiä, joita presidentti Emmanuel Macron ei lopulta tukenut. Teoksessa on osuva kuvaus siitä, miten riippuvainen Eurooppa on Yhdysvalloista (Libyan pommitukset 2011) sekä hieno historiallinen ja itsekriittinen Afganistan-analyysi (”imperiumien hautausmaa”), jossa myös muistutetaan siitä, ettei Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump pystynyt pitämään vuoden 2016 vaalilupaustaan vetäytyä Afganistanista.

Stoltenberg kuvaa sangen tunnepitoisesti poliitikoille tyypillisiä pikavierailujaan rintaman lähellä oleviin sotilastukikohtiin Afganistanissa ja Ukrainassa. Kun Stoltenberg hämmästyttävän avomielisesti selostaa Ranskan ja Saksan tiedusteluraporteista tekemien analyysien erilaisuutta Yhdysvaltojen vastaaviin verrattuna, kuvaus selittää paljon taustaa sille, miksi suurten eurooppalaisten valtioiden johtajat puhuvat keskenään mutta eivät paljonkaan presidentti Trumpin eivätkä varsinkaan Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa. Moraalista jaakobinpainia ja noudattamaansa kaksoisstandardia Stoltenberg käy lyhyesti läpi kuvauksessa rypälepommeista, joita oli vastustanut Norjan pääministerinä ja joiden käyttämistä joutui edistämään NATOn pääsihteerinä. On ilmeistä, että Stoltenbergillä on kyky sopeutua kulloisenkin tehtävänsä vaatimuksiin.

* *

Teoksessa kuvataan välähdyksinä ja pieninä kertomuksina keskusteluja ja tapaamisia kansainvälisen politiikan vaikuttajien kanssa. Henkilökuvat on piirretty analyyttisesti ja tarkasti: mahtipontisesti uhkaileva Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, rasittavan inttävä Ukrainan entinen presidentti Petro Porošenko, isänmaallinen ja tilannetajuinen Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi, päättäväinen ja pitkäjänteinen Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel, sankarillinen ja ammattitaitoinen Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Jim Mattis, vetäytyvä ja ylimielinen Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Rex Tillerson, presidentti Trumpin kiihkomielisen opportunistiset ja häikäilemättömän aggressiiviset neuvonantajat Stephen Miller ja Steve Bannon, sekä Trumpin rehellisen suorasukainen neuvonantaja John Bolton. Sanoja ei säästellä mutta silti arviot on muotoiltu melko kohteliaiksi.

Lukijaa jopa yllättävä on kuvaus Turkin presidentistä. Asiantuntevasta, johdonmukaisesta ja määrätietoisesta presidentti Erdoğanista tulee jopa perheystävä, jota Stoltenberg suuresti arvostaa ja jonka kanssa keskustelemiseen hän todella panostaa. Vaikutelma on voimakkaassa kontrastissa käsityksestä Turkista ”savijaloilla seisovana jättiläisenä”. Ero on suuri myös verrattuna ”illiberaalin demokratian” edustajaan Unkarin pääministeri Viktor Orbániin, josta kutakuinkin ohimennen annetaan vaikutelma jokseenkin mitättömästä opportunistista; Unkarin jarrutusprosessista Ruotsin NATO-jäsenyyteen on vain 18 riviä tekstiä. Samansuuntaisesti kuvaus Yhdysvaltojen entisestä presidentti Joe Bidenista jää pinnalliseksi ja jopa valjuksi.

Autoritaaristen ja oikuttelevien NATO-kumppaneiden myötäily kuuluu NATOn pääsihteerin toimenkuvan ytimeen, paljolti poissa parrasvaloista. Stoltenberg hoiti tätä tehtävää säntillisesti, myötäilemällä taitavasti, nuoleskelematta ja itsekunnioituksensa säilyttäen. Ei olekaan yllättävää, että varsinkin tältä osin teoksen keskeinen henkilö on arvaamaton ja epäluotettava presidentti Trump. Samoin kuin presidentti Erdoğania, Stoltenberg joutui onnistuneen pääsihteeriuransa aikana työssään paitsi myötäilemään myös kevyesti mielistelemään ailahtelevaa Trumpia.

Oman integriteetin säilyttäminen ja pitäytyminen maltillisessa kritiikissä leimaavat Stoltenbergin suhdetta Trumpiin. Lisäksi kuvausta tasapainottaa avoin ihailu Trumpin edeltäjää kohtaan, ja teos taustoittaakin presidentti Obaman linjauksia Ukrainasta ja Syyriasta sekä NATOn kustannusten taakanjaosta. Trump on NATOn eurooppalaisten jäsenvaltioiden puolustusbudjettien matalaa tasoa koskevassa kritiikissään edeltäjäänsä karkeampi, kovasanaisempi ja arvaamattomampi, ja valitsee avustajiensa kilpailevista positioista kulloiseenkin tilanteeseen sopivan näkemyksen.

Stoltenberg pyrkii vastaamaan Yhdysvaltojen vaatimuksiin johdonmukaisesti kovistelemalla NATOn eurooppalaisia jäsenvaltioita puolustusmenojensa kasvattamiseen, mutta osoittaa ymmärrystä myös kansallisesta sisäpolitiikasta kumpuaville vasta-argumenteille. Lisäksi hän pohtii ns. Trump-vaikutusta ja osoittaa, kuinka perso mielistelylle Trump on. EU:n sotilaallisen suorituskyvyn vahvistumiseen Stoltenberg ei usko, vaikka Yhdysvallat vähentäisi panostaan NATOssa ja vaikka Yhdysvaltojen resurssit eivät olisi käytettävissä silloin, kun niitä tarvitaan.

* *

Muistelmien omakohtaisin osuus on liikuttava kuvaus viimeisestä kohtaamisesta Thorvald-isän kanssa ennen tämän kuolemaa heinäkuussa 2018 pidettyä NATOn huippukokousta seuraavana aamuna, mikä havainnollisesti kertoo Stoltenbergin työ- ja yksityiselämän yhteensovittamisen vaikeuksista. Avoimesti ja lämpimästi kerrotaan myös kasvun vuosista ja kokemuksista Norjan työväenpuolueen (Arbeiderpartiet) nuorisoliitto AUF:ssa. Samalla tuodaan esiin nuorisojärjestön leirikeskuksen erityisen tärkeä merkitys työväenpuolueen kollektiivisessa muistissa sittemmin terrori-iskussa heinäkuussa 2011 kuuluisaksi tulleella Utøyan saarella.

Hieman apologeettiselta vaikuttaa kuvaus Stoltenbergin roolista nuorisoliiton kriittisen NATO-kannan muuttamisessa rakentavammaksi. Stoltenbergin NATO-kriittiset vaiheet nuorisopoliitikkona olivat äskettäin esillä myös NRK:n televisiosarjassa Valta (Makta), jossa kuvattiin pääministeri Gro Harlem Brundtlandin nousua Norjan poliittisen eliitin kärkeen. Kiinnostava on myös läheinen suhde Thorvald-isään, joka oli radikalisoitunut nuorena Yhdysvalloissa havaitsemastaan eriarvoisuudesta aivan kuten Ruotsin tuleva pääministeri Olof Palme samoihin aikoihin 1950-luvulla. Kokemus amerikkalaisen luokkayhteiskunnan erilaisuudesta pohjoismaiseen tasa-arvoiseen hyvinvointivaltioon verrattuna iski myös omaan tajuntaani, kun 17-vuotiaana lukiolaisena asuin yhden kesän Yhdysvalloissa.

Maailman pienuus tulee esille siinä, että Thorvald-isä palveli 1960-luvun alkuvuosina nuorena diplomaattina Norjan suurlähetystössä Belgradissa ja säilytti vuosikymmeniä yhteydet tuolloin saamiinsa ystäviin. On melkoinen sattuma, että myös toinen tuolloin Belgradissa toiminut nuori diplomaatti, Paavo Rantanen, kohosi myöhemmin maansa ulkoministeriksi. Erikoinen sattuma on sekin, että Venäjän NATO-lähettiläs ja nykyinen varaulkoministeri Aleksandr Grushko on hänkin kasvanut diplomaattiperheessä ja asunut nuoruudessaan useita vuosia Oslossa. Thorvald-isän vaikutusta on johdonmukainen kannustus dialogiin Venäjän kanssa, geopoliittisista jännitteistä riippumatta. Lukijan arvailtavaksi jää, onko Stoltenberg voinut jopa vaikuttaa tältäkin osin presidentti Trumpin toimintaan. Presidentti Putinin kanssa Stoltenberg oli tehnyt yhteistyötä jo ministerivuosinaan Norjassa, mutta oudoksuu Putinin myöhemmin omaksumia mielikuvituksellisia historiallisia teorioita Venäjästä ikuisena suurvaltana.

Myös omat muistoni konkretisoituivat, kun teoksessa kuvataan NATOn huippukokouksen järjestämisen Liettuan pääkaupungissa saamaa isänmaallisen kiitollista ja lähes hurmioitunutta vastaanottoa heinäkuussa 2023. Olin samaan aikaan perheeni kanssa kaupunkilomalla Vilnassa ja muistan elävästi kadunvarsilla liehuneet Liettuan ja NATOn pienoisliput.

Teoksen minulle yllättävin tieto on, että NATOn jäsenvaltioiden keskinäistä yhteistoimintaa perussopimuksessa korostavan muskettisoturihenkisen artikla 5:n taustalla on ammattiyhdistysliikkeen sisäiseen solidaarisuuteen kasvanut Ison-Britannian ulkoministeri (1945–1951) Ernest Bevin. Stoltenberg kuvaa hyvin sitä, että New Yorkin kaksoistorneihin 11.9.2001 kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen tapahtunut artikla 5:n ottaminen käyttöön on ollut toistaiseksi ainutkertaista.

Päätelmät tästä jäävät Stoltenbergiltä tekemättä, vaikka aihetta olisi voinut olla vaikkapa kysyä, onko Yhdysvaltojen toiminta presidentti Trumpin toisella presidenttikaudella epäloogista ja opportunistista. Yhdysvaltojen vetäytyminen suppeampaan kansainväliseen rooliin merkitsee sanoutumista irti historiallisesta jatkumosta ja jopa sellaisista siteistä, joiden katkaiseminen voidaan nähdä eräänlaisena ”historian loppuna”, jollaista ennakoitiin jo kylmän sodan päättyessä. Vaikka Stoltenberg nimenomaisesti ei ole halunnut puuttua Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan, hän on kasvanut eurooppalaisessa monipuoluedemokratiassa, jossa jyrkästi polarisoivia jännitteitä pyritään välttämään.

Ilkka Harju

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua