KIRJA-ARVOSTELU | Santahaminan saarella eli tuhat naisvankia kesällä 1918. Vain neljä heistä menehtyi vankeusaikanaan. Virva Liski kertoo uudessa tietokirjassa, miten tällainen ihme onnistui sisällissodan jakamassa ja ruokapulan kourissa kärvistelevässä Suomessa.
Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into Kustannus 2020. 245 sivua.
”Halusin tietää miksi.”
Se on mainio elämänohje ja -asenne suhtautumisessa mihin tahansa pulmaan ja kysymykseen. Tässä tilanteessa oli vuonna 2015 myös FM, historiantutkija Virva Liski.
”Kiinnostukseni alkoi yksinkertaisesta, kylmästä tilastollisesta havainnosta: naisia kuoli Santahaminassa todella vähän verrattuna vaikkapa viereisen Suomenlinnan leirin miesvankeihin. Halusin tietää miksi”, hän kirjoittaa kirjansa Vankileirin selviytyjät alkusanoissa.
Liskin aihetta käsitellyt pro gradu -tutkielma on kirjassa laajentunut laadukkaaksi historiantutkimukseksi. Sitä lukiessa naiset saavat tuntea ylpeyttä, mutta miehet häpeääkin. Naiset näyttävät selviävän ryhmänä ja yksilöinä varmemmin oloista, joissa moni mies jo murtuu ja palaa loppuun.
Yksi kokemus säilyy tämänkin kirjan jälkeen yhteisenä: suru siitä, miten myös suomalaiset ovat historian varrella toisiaan kohdelleet.
Vihdin naiskaartilaisia kunnantalon pihalla keväällä 1918. Kuva: Kansan arkisto
Haalean ja kirkkaan punaisia
Vaikka sisällissodan jälkeiset punavankileirit olivat vielä kaukana myöhemmistä keskitysleireistä, Liski ei arastele käyttää Santahaminasta tätäkin nimeä. Näin tekivät myös aikalaiset, sillä saarelle keskitettiin naispunavangit koko maasta. Leirin perustamista varten tehtiin keskittämissuunnitelma.
Kesäkuun 17. päivänä 1918 avatulle leirille päätyi kaikkiaan tuhat naista ja 32 alle 15-vuotiasta lasta. Jotkut naisista olivat raskaina, joten kaksi ja puoli kuukautta kestäneenä leiriaikana Santahaminassa syntyi viisi vauvaakin.
Pääosa naisista oli nuoria, naimattomia, kansakoulun käyneitä ja lapsettomia. He tulivat työläis- ja palveluammateista ja olivat sodan aikana päätyneet erilaisiin avustaviin tehtäviin rintaman punaiselle puolelle.
Monelle keskeinen kannuste oli ollut työstä maksettu palkka – seikka, jota kannatti korostaa, kun valtiorikosoikeuden kuulustelu sattui omalle kohdalle.
Joukossa oli myös aitoja puna-aatteen sisaria, kuten Jämsässä vuonna 1870 syntynyt kirjailija Hilda Tihlä tai Hollolasta kotoisin oleva Martta Koskinen, ”pitkä ja vakava nainen”. Myöhemmin Tihlä pakeni Neuvostoliittoon, jossa hän kuoli 1944.
Maanalaiseen kommunistiseen toimintaan osallistunut Martta Koskinen teloitettiin Malmin hautausmaalla 28. lokakuuta 1943. Tuomion syy oli maanpetos. Koskisen leiritoveri ja aatesisar Emmi Lehtonen vapautettiin Hämeenlinnan vankilasta kesäkuussa 1944.
Vankileiriystävykset Emmi Lehtonen ja Martta Koskinen kuvattiin Helsingin Kivinokassa vuonna 1921. Kuva: Kansan arkisto.
Maitoa ja verta tarpeeseen
Vaikka naiset elivätkin kesän 1918 idyllisellä saarella, Santahamina ei totisesti ollut heille mikään kesäleiri.
Varmin seuralainen oli nälkä. Ruokaa oli kehnosti koko maassa, leireillä vielä vähemmän. Usein tarjolla oli mädäntynyttä hapankaalia ja homeista viljaa.
Tammisaaren pahamaineisella sotavankileirillä kuoli nälkään satoja miesvankeja, kun kaikille punavangeille mitoitettuja vähintään 1500 kilokalorin vuorokausiannoksia ei millään leirillä voitu jakaa.
Santahaminan naiset eivät onneksi jääneet neuvottomiksi. Heinäkuussa saarelle tuotiin karjaa, josta lypsettiin maitoa salaa öisin. Teuraaksi päätyneiden lehmien verta pihistettiin pulloihin. Maidosta ja verestä syntyi kakkaroita, jotka hirveästä maustaan huolimatta elvyttivät voimia. Ruokaa varastettiin, ja jonkin verran paketteja kulki ulkomaailmasta piikkilankojen sisään.
Kiinni säällisessä elämässä
Leirielämä oli ankaraa, mutta ei pelkästään kurjaa. Monen pelastukseksi koituivat ystävyys, solidaarisuus ja vankien hyvä yhteishenki.
Naiset pyörittivät vartijoita näppärästi, ja muutamat onnistuivat pakenemaankin. Osa vartijoistakin suhtautui tehtäviinsä vastahakoisesti ja oli valmis katsomaan vankien puuhailuja sormiensa läpi. Luottamus- ja ystävyyssuhteita syntyi, ja jopa seksisuhteista oli puhetta.
Naiset pitivät mahdollisuuksien mukaan huolta vähistä vaatteistaan, itsestään ja ulkonäöstään. Koviin oloihin ja ruoan hankintaan ja valmistukseen oli totuttu jo siviilielämässä. Se auttoi selviytymistä poikkeusoloissa. Samalla säilyivät henkiset siteet ulkopuoliseen maailmaan ja säälliseen elämään.
Naisia vapautui leiriltä vähitellen, kun kuulustelut etenivät. Monenkaan tekemiä rikkomuksia ei lopulta noteerattu pidemmän vangitsemisen arvoisiksi.
Jämsässä syntynyt kirjailija Hilda Tihlä selvisi Santahaminasta ja pakeni myöhemmin Neuvostoliittoon. Kuva: Kansan arkisto
Ylilääkärikin äimänä
Santahaminan naisten elämänhalua ja selviytymiskykyä ihmetteli aikoinaan jo Suomenlinnan vankiloiden ylilääkäri Richard Sievers: ”He näyttivät melkein kuin tytöiltä kesähuveissaan, eivätkä lainkaan henkilöiltä, joilta on riistetty heidän vapautensa.” Samaan aikaan Suomenlinnan miesvangit viruivat tuomioitaan apaattisina ja masentuneina.
Sievers kirjasi, kuinka vankeusaika kuitenkin vaikutti naisten ja fyysiseen jaksamiseen. Tuhannesta suurelta osin 15–25-vuotiaasta naisvangista vain muutamalla oli leiriaikana normaalit kuukautiset.
Santahaminassa kuoli kesän aikana vain neljä naista. Heidänkin nimensä ja kuolinsyynsä tiedetään tarkkaan. Elokuussa loput vangit siirrettiin Suomenlinnan leirille, josta esimerkiksi Martta Koskinen vapautui vasta joulun alla 1918.
Vankilakokemus vaikutti naisiin eri tavoin. Osa luopui kokonaan politiikasta ja pysyi vaiti kokemuksistaan kovin valkoiseksi muuttuneessa maassa. Osan vakaumus vain kirkastui leirioloissa.
””Että olen tässä missä olen on omaa ansiotani ja se vakaumus, joka minulla on, on vuosien työn takana. Tämä aika on vain kiteyttänyt kovemmaksi ja lujemmaksi sitä vuosien saavutusta ja en vieläkään näe muuta tietä kuin sen, jota nyt kuljen”, Martta Koskinen kirjoitti kuolemansellissään päivää ennen teloitustaan.
Santahaminan vankileirin vartijoita ruokailemassa pihalla. Kuva: Otava/JOKA/Museovirasto
Runot kertovat leiriajasta
Suomessa sisällissotaa ja vankileirejä on käsitelty runsaasti tutkimuksessa ja kirjallisuudessa. Arkistolähteitä on runsaasti, ne ovat avoimia, ja niitä hyödynnetään ahkerasti. Vankka tietopohja näkyy myös Virva Liskin tuoreessa teoksessa.
Liski avaa Suomen itsenäisyysajan kipukohtia tarkkaan rajatusta, mutta ei vielä liian tutkitusta näkökulmasta. Hän hyödyntää oivaltavasti aikalaisten kirjeitä (moni vangeista kirjoitti esimerkiksi Miina Sillanpäälle), muisteluksia ja jopa leiriaikana syntyneitä runoja. Niihin kiteytyi naisten kaipuu tavallisen elämän kauniisiin asioihin: läheisiin ja vaikkapa juhannuksen viettoon.
Ikävästi kirjan painopaperin laatu ei tue jo alkujaan huonokuntoisten mustavalkokuvien julkaisemista. Moni kuvista on lisäksi päätynyt kirjaan turhan pienessä koossa.
Santahaminan leiriläisistä ei ole juuri säilynyt valokuvia jälkipolville yhtä Suomen Kuvalehden kuva-artikkelia lukuun ottamatta. Liekö kuvat hävitetty ilmapiirin muuttuessa, vai onko niitä koskaan otettukaan?
Kari Pitkänen
