Kuvat: Stepha Dansky / Tammi
KIRJAT | Miranda Cowley Hellerin onnistuu punomaan tavanomaisista teemoista niin kiinnostavan lukuromaanin, että sitä tuskin malttaa laskea käsistään.
”Jos viihteellisyydellä tarkoitetaan tätä, tahdon sitä kernaasti lisää.”
ARVOSTELU
Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi
- Suomentanut Tuulia Tipa.
- Tammi, 2022.
- 403 sivua.
Nautinto omasta kehosta yhdistyy pelkoon Miranda Cowley Hellerin romaanissa Paperipalatsi (suom. Tuulia Tipa; Tammi, 2022). Keski-ikäinen Elle käy läpi nuoruutensa kipeitä kokemuksia ja naiseksi kasvamista sekä äitisuhdetta, jota värittää turhautuneisuus.
Varsin tavanomaisia teemoja siis, mutta Cowley Heller onnistuu punomaan tarinasta niin kiinnostavan, että sitä tuskin malttaa laskea käsistään. Mukaansatempaava tyyli on juuri sitä, mitä hieman ylimielisesti voitaisiin kutsua lukuromaaniksi tai viihdekirjallisuudeksi. Jos viihteellisyydellä tarkoitetaan tätä, tahdon sitä kernaasti lisää.
Kirjoittajalla on vankka ura draamatuottajana, ja hänen ansioluetteloaan koristaa muun muassa HBO:n hittisarjojen Sopranos ja The Wire tuottaminen. Draaman tajun huomaa dialogin sujuvuudesta sekä siitä, että luontokuvauksista on rajattu turhat rönsyt pois. Liian monissa kirjoissa luonnon kuvailu muuttuu puuduttavaksi yksityiskohtien maalailuksi, joka vie huomion turhan kauas juonesta. Tässä tapahtumapaikka, suvun vanha kesäpaikka Cape Codissa, on olennainen paitsi juonen, myös symboliikan kannalta, mutta sen tunnelman pystyy varsin hyvin aistimaan taloudellisesti säännöstellyistä kuvailujaksoista ilman ylenpalttista selittämistä.
Kesäpaikan rakentanut Ellen isoisä nimesi mökkikylän Paperipalatsiksi, koska talojen sisäseinät ja -katot oli rakennettu halvasta sellulevystä. Paikka ei siis ole mikään ylellisyyden huipentuma, mutta sekä Elle että hänen äitinsä Wallace viihtyvät siellä joka kesä. Vanhaan kesäpaikkaan liittyy nostalgiaa ja kaipuuta lapsuuden päiviin, vaikka sittemmin ilmenee, että kummankaan naisen lapsuus ja nuoruus eivät olleet ongelmattomia.
Mökkikylän ympäristö näyttäytyy myös naiseuden vertauskuvana. Lammen vertaaminen kohtuun tai naisen seksuaalisuuteen voi olla kulunut allegoria, mutta toimii edelleen. Sekä Elle että tämän äiti ovat innokkaita uimareita, ja vesi antaa etenkin Wallacelle tilaisuuden osoittaa fyysinen kyvykkyytensä maailmassa, jossa iäkäs nainen yleensä nähdään haurastuvana ja heikkenevänä. Wallace on kuin lammessa elävät näykkijäkilpikonnat: täynnä piilotettua aggressiivisuutta.
Veden ja seksuaalisuuden rinnastusta ei tarvitse hakea, ja veden äärellä toteutetaan voimakkaita haluja, joilla ei aina ole moraalista oikeutusta. Naiseus näyttäytyy mystisenä sekä hyvässä että pahassa: yhtäältä naisen keho on luomisvoimainen nautinnon lähde, toisaalta mystifiointi tekee naisesta valloitettavan, kehonsa vangin, eikä siten aivan yhtä vakavastiotettavaa kuin maskuliinisen kehon kantajista. Wallace vaalii mystisyyden ihannetta ja kehottaa tytärtään ottamaan miessuhteissa oppia Botticellin naisilta, jotka eivät päästä todellisia tunteitaan valloilleen, jotta voisivat paremmin miellyttää miestä. Elleä moinen kehotus tietysti raivostuttaa, eikä vähiten siksi, että hän on tietoinen äitinsä menneisyyden traumoista.
Juonellisesti romaanissa tapahtuu lopulta melko vähän. Elle tuntee voimakasta vetoa nuoruudenystäväänsä Jonasiin, joka viettää kesiään samoissa maisemissa kuin Elle perheineen. Elle ja Jonas olisivat voineet olla pari, mutta aika ei ollut oikea. Yhtä paljon Elle tuntuu takertuvan Jonasiin muistutuksena siitä ajasta, kun hänen lapsuutensa ei ollut vielä väkivaltaisesti loppunut. Elle on valinnut itselleen turvallisen miehen alkukantaisen himon sijaan, mikä hänen taustaansa vasten on hyvin ymmärrettävää. Jonasin kanssa hän sen sijaan uskaltaa antautua myös omaehtoiselle seksuaaliselle halulleen.
Ensisijaisesti Paperipalatsi kertoo siitä, miten vaikea ylisukupolvisista traumoista on puhua, vaikka nimenomaan avoimuus voisi olla avain kierteen katkaisemiseen. Tässä mielessä romaani asettuu luontevaksi jatkumoksi viime vuosien ilmapiirin muutokselle, jossa muun muassa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajoja piirretään näkyviin. Aiemmin itsestäänselvinä pidetyt haitalliset käyttäytymismallit on syytä kyseenalaistaa ja sanoa selvin sanoin, miksi ne ovat vaarallisia. Vain siten seuraavien sukupolvien ei tarvitse toistaa samoja, vahingollisia kaavoja.
Nadia Paavola
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.