Kuvat: Stepha Dansky / Tammi
KIRJAT | Miranda Cowley Hellerin onnistuu punomaan tavanomaisista teemoista niin kiinnostavan lukuromaanin, että sitä tuskin malttaa laskea käsistään.
”Jos viihteellisyydellä tarkoitetaan tätä, tahdon sitä kernaasti lisää.”
ARVOSTELU

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi
- Suomentanut Tuulia Tipa.
- Tammi, 2022.
- 403 sivua.
Nautinto omasta kehosta yhdistyy pelkoon Miranda Cowley Hellerin romaanissa Paperipalatsi (suom. Tuulia Tipa; Tammi, 2022). Keski-ikäinen Elle käy läpi nuoruutensa kipeitä kokemuksia ja naiseksi kasvamista sekä äitisuhdetta, jota värittää turhautuneisuus.
Varsin tavanomaisia teemoja siis, mutta Cowley Heller onnistuu punomaan tarinasta niin kiinnostavan, että sitä tuskin malttaa laskea käsistään. Mukaansatempaava tyyli on juuri sitä, mitä hieman ylimielisesti voitaisiin kutsua lukuromaaniksi tai viihdekirjallisuudeksi. Jos viihteellisyydellä tarkoitetaan tätä, tahdon sitä kernaasti lisää.
Kirjoittajalla on vankka ura draamatuottajana, ja hänen ansioluetteloaan koristaa muun muassa HBO:n hittisarjojen Sopranos ja The Wire tuottaminen. Draaman tajun huomaa dialogin sujuvuudesta sekä siitä, että luontokuvauksista on rajattu turhat rönsyt pois. Liian monissa kirjoissa luonnon kuvailu muuttuu puuduttavaksi yksityiskohtien maalailuksi, joka vie huomion turhan kauas juonesta. Tässä tapahtumapaikka, suvun vanha kesäpaikka Cape Codissa, on olennainen paitsi juonen, myös symboliikan kannalta, mutta sen tunnelman pystyy varsin hyvin aistimaan taloudellisesti säännöstellyistä kuvailujaksoista ilman ylenpalttista selittämistä.
Kesäpaikan rakentanut Ellen isoisä nimesi mökkikylän Paperipalatsiksi, koska talojen sisäseinät ja -katot oli rakennettu halvasta sellulevystä. Paikka ei siis ole mikään ylellisyyden huipentuma, mutta sekä Elle että hänen äitinsä Wallace viihtyvät siellä joka kesä. Vanhaan kesäpaikkaan liittyy nostalgiaa ja kaipuuta lapsuuden päiviin, vaikka sittemmin ilmenee, että kummankaan naisen lapsuus ja nuoruus eivät olleet ongelmattomia.
Mökkikylän ympäristö näyttäytyy myös naiseuden vertauskuvana. Lammen vertaaminen kohtuun tai naisen seksuaalisuuteen voi olla kulunut allegoria, mutta toimii edelleen. Sekä Elle että tämän äiti ovat innokkaita uimareita, ja vesi antaa etenkin Wallacelle tilaisuuden osoittaa fyysinen kyvykkyytensä maailmassa, jossa iäkäs nainen yleensä nähdään haurastuvana ja heikkenevänä. Wallace on kuin lammessa elävät näykkijäkilpikonnat: täynnä piilotettua aggressiivisuutta.
Veden ja seksuaalisuuden rinnastusta ei tarvitse hakea, ja veden äärellä toteutetaan voimakkaita haluja, joilla ei aina ole moraalista oikeutusta. Naiseus näyttäytyy mystisenä sekä hyvässä että pahassa: yhtäältä naisen keho on luomisvoimainen nautinnon lähde, toisaalta mystifiointi tekee naisesta valloitettavan, kehonsa vangin, eikä siten aivan yhtä vakavastiotettavaa kuin maskuliinisen kehon kantajista. Wallace vaalii mystisyyden ihannetta ja kehottaa tytärtään ottamaan miessuhteissa oppia Botticellin naisilta, jotka eivät päästä todellisia tunteitaan valloilleen, jotta voisivat paremmin miellyttää miestä. Elleä moinen kehotus tietysti raivostuttaa, eikä vähiten siksi, että hän on tietoinen äitinsä menneisyyden traumoista.
Juonellisesti romaanissa tapahtuu lopulta melko vähän. Elle tuntee voimakasta vetoa nuoruudenystäväänsä Jonasiin, joka viettää kesiään samoissa maisemissa kuin Elle perheineen. Elle ja Jonas olisivat voineet olla pari, mutta aika ei ollut oikea. Yhtä paljon Elle tuntuu takertuvan Jonasiin muistutuksena siitä ajasta, kun hänen lapsuutensa ei ollut vielä väkivaltaisesti loppunut. Elle on valinnut itselleen turvallisen miehen alkukantaisen himon sijaan, mikä hänen taustaansa vasten on hyvin ymmärrettävää. Jonasin kanssa hän sen sijaan uskaltaa antautua myös omaehtoiselle seksuaaliselle halulleen.
Ensisijaisesti Paperipalatsi kertoo siitä, miten vaikea ylisukupolvisista traumoista on puhua, vaikka nimenomaan avoimuus voisi olla avain kierteen katkaisemiseen. Tässä mielessä romaani asettuu luontevaksi jatkumoksi viime vuosien ilmapiirin muutokselle, jossa muun muassa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rajoja piirretään näkyviin. Aiemmin itsestäänselvinä pidetyt haitalliset käyttäytymismallit on syytä kyseenalaistaa ja sanoa selvin sanoin, miksi ne ovat vaarallisia. Vain siten seuraavien sukupolvien ei tarvitse toistaa samoja, vahingollisia kaavoja.
Nadia Paavola
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuka saa nimetä väkivallan, kysytään Laura Gustafssonin Lihakirjassa
KIRJAT | Laura Gustaffsonin romaani pureutuu raiskauksiin ja toisenlajisten eläinten hyväksikäyttöön. Aiheet ovat rankkoja, mutta osuvuudessaan Lihakirja on myös lakonisen hauska.
Juonittelevia liikemiehiä ja vakoilijoita – arviossa James Clavellin klassikkoromaani Noble House
KLASSIKKOKIRJAT | Noble House kertoo häikäilemättömistä liikemiehistä, jotka ovat Sun Tsunsa lukeneet, ja soveltavat sodankäynnin oppeja suoraan liike-elämään.
Runoelma joesta, josta valaan laulu katosi – arviossa Niillas Holmbergin Naarattu
KIRJAT | Niillas Holmbergin Naarattu on täynnä lohen kaipausta ja tuskaa kelottuneesta joesta. Runoteos on yksi kymmenestä Runeberg-palkinnon saajaehdokkaasta.
Kaksiteräinen kynä – arviossa Abdulla Pashewin Synnynnäinen rakastaja
KIRJAT | Kielitieteilijä Abudlla Pashewin runous on ollut kurdeille merkittävä kansallinen tekijä. Toisena keskeisenä teemana on rakkaus ja naiset.






