Kuvat: Jonne Räsänen / Otava
KIRJAT | Maria Peura vie uutuusromaanissaan Kantajat lukijan pohjoisen maisemiin Tornionjokilaaksoon. Luonto on ankara ja elämä kovaa 1950-luvun lopulla pienessä kyläyhteisössä.
ARVOSTELU
Maria Peura: Kantajat
- Otava, 2020.
- 317 sivua.
Maria Peuran Kantajat-romaanin (Otava, 2020) tapahtumajaksona on yksi viikko huhtikuun puolivälissä. Lumi on vielä maassa ja jäät peittävät jokea, vaikka kylässä veikkaillaan jo, koska vesi vapautuu jään painosta.
Romaanin päähenkilö on köyhän perheen koululainen Sofia, jonka elämän keskipiste on vanha sairas hevonen Hilla. Sofia tekee kaikkensa pelastaakseen Hillan teuraskuljetukselta. Koulun ohella Sofia tienaa hieman hoitamalla rehtoriperheen pientä tytärtä.
Sofian isä on pahamaineinen salakuljettaja ja murhamies, joka vapautuu vankilasta. Äiti hankkii kapeaa elantoa pyykkärinä. Kotona pyörii jaloissa pari pikkulasta.
Sofian perheen ja rehtorin perheen elämät kietoutuvat toisiinsa. Rehtorin perhe edustaa yhteisössä yläluokkaa ja parempaa väkeä. Luokkaerot eivät kuitenkaan korostu kovin voimakkaasti.
Peura kirjoittaa repliikit väkevällä pohjoisen murteella. Maalaisyhteisössä ei työn lisäksi ole ihmisillä paljon henkisiä virikkeitä. Nautintoa tuottaa pieni kylpylä, Paratiisi. Sielua ravitaan seuroissa.
Aistillisuus on vahvasti läsnä romaanissa. Petikaveri löytyy välillä muualtakin kuin omasta makuuhuoneesta.
Peuran kuvaamat ihmiset ovat kaikki omalla tavallaan vinksahtaneita. Kaikkein järkevin ihminen koko yhteisössä on koulutyttö Sofia. Hän on myös vastuunkantaja, joka pystyy tekemään päätöksiä kiperissä tilanteissa. Mutta kaikkea hänkään ei jaksa hennoilla harteillaan kantaa.
Kantajat on surumielinen ja traaginen romaani pohjoissuomalaisesta maalaisyhteisöstä. Murteeseen tottumattomalle sen lukeminen ei ole ehkä kovin helppoa.
Peura jättää kerrontaansa aukkoja ja tulkinnanvaraa lukijalle. Komeimmillaan kerronta on lopussa, kun Peura huipentaa tapahtumat, joita on pitkin romaania pohjustettu.
Sirpa Pääkkönen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
