Kirja-arvostelu: Maria Laakso kirjoittaa Taltuta klassikko! -teoksessaan mukaansatempaavasti ja reippaasti nuorison nykyilmauksia lainaillen, anglismeja kaihtamatta.
Maria Laakso: Taltuta klassikko! Kuvittanut Johanna Rojola. Tammi, 2019.
Miten selittää kuvia kuolleelle rusakolle? Düsseldorfilaisessa Schmelan galleriassa taiteilija Joseph Beuys kulki naama hunajalla ja kultalehdillä peitettynä kuollut jänö sylissään taideteoksista hiljaa kuiskaillen. Yleisö seurasi performanssia ulkoa gallerian ikkunan läpi. Vuosi oli 1965 ja kuten sanonta kuuluu: mikään ei ollut ennallaan sen jälkeen. Ottamalla opastuksensa kuulijaksi kuolleen rusakon Beuys vihjasi, että jopa kuolleella eläimellä on enemmän intuitiota taiteen vastaanottamiseen kuin itsepäisen rationaalisilla ihmisillä.
Melkein yhtä vaikean tehtävän on ottanut tamperelainen kirjallisuudentutkija Maria Laakso. Miten herättää kiinnostus kotimaisiin kirjallisuuden merkkiteoksiin lähes aivokuolleeksi tuomitulle nuorisolle? Kuiskuttelun, shamaanin roolin ja jäniksen käpälillä leikkimisen sijaan Laakso käyttää aseenaan sujuvaa kieltä ja huumoria. Hän kirjoittaa klassikoista mukaansatempaavasti ja reippaasti nuorison omia nykyilmauksia lainaillen, anglismeja kaihtamatta.
Hän laittaa koko arvovaltansa peliin: onhan hän sentään Suomen kirjallisuudesta väitellyt tohtori ja Tampereella toimivan Lastenkirjainstituutin hallituksen puheenjohtaja. Ei ole aivan yleistä, että tutkija avaa kirjallisuutta populaarilla kielellä, ja etten sanoisi, vielä kieli poskessa. Heittäytyminen on kannattanut, sillä Taltuta klassikko! valittiin myös Suomen Kirjasäätiön Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
* *
Laakso tarttuu ensin sarvista jättiläistä, Kalevalaa. Hän muistuttaa J.R.R. Tolkienin fanittaneen Kalevalaa ja Tarun sormusten herrasta perustuvan osittain suomalaistaruston hahmoihin, ”vaikka Väinämöinen ei olekaan ihan yhtä cool kuin Gandalf”.
Hän palauttaa Aleksis Kiven suosion tämän karuun kohtaloon, tämähän ei ollut mikään Rolling Stone, ”siis verrattuna Mick Jaggeriin, joka seitsemänkymppisenä gubbena hyppii minkä lie vihersmoothien voimin maailman areenoilla keikkailemassa”.
Hän huvittelee vertaamalla Jukolan veljeksiä eri tarkoituksiin luotuihin keittiötyökaluihin/aterimiin. Juhani ei tietenkään ole se kaikkein terävin veitsi, Aapo sen sijaan on sarjan kokkiveitsi. Eerosta Laakso löytää tuikeasti pistelevän haarukan.
Helpointa olisi palvella nuorisoa vain tarjoamalla käteviä, helposti kopioitavia juonipaljastuksia (joita niitäkin toki tarjotaan, otsikon Spoiler alert!!! alla). Laakso ujuttaa näiden lisäksi joukkoon myös paljon tietoa kirjallisuuden tutkimuksen käsitteistöstä, eri tavoista lähestyä klassikkoa esimerkiksi tutkimalla sen saamaa kritiikkiä ja vastaanottoa, luontokuvauksia ja vaikkapa sisäkertomuksia. Hän muistuttaa myös lukuisista klassikoiden adaptaatioista ja rohkaisee tekemään omia versioita, myymään ne kovasta rahasta ”Kansallisteatterille, Rovio Entertainmentille tai muulle soveliaalle taholle”.
Minna Canthin Työmiehen vaimosta Laakso saa hyvän esimerkin tendenssinäytelmästä ja kirjallisuudesta vahvana poliittisena vaikuttajana. L. Onervan Mirdjan kautta voi kuvailla dekadenttia 1900-luvun alun rappiokulttuuria ja siinä sivussa myös sadan vuoden takaista deittailukulttuuria. Salavihkaa Mirdjan kautta päästään esittelemään myös narsismin kaltaisia ilmiöitä ja miehen ja naisen seksuaalisuutta. ”Yksikään klassikontaltuttaja ei ole tietenkään ikinä katsonut pornoa. Klassikontaltuttajathan ovat kuuluisia siitä, että kädet pysyvät peiton päällä.”
Edith Södergranin kohdalla Laakso kommentoi paitsi runojen kääntämisen problematiikkaa, myös runokirjan toimittajan valtaa: Södergranin runokokoelman parikymmentä vuotta niiden kirjoitusajankohdan jälkeen toimitti Uuno Kailas. Hän jätti julkaisematta runoja, jotka meidän ajastamme katsottuna kokoelmaan kuuluisivat. ”Tämmöisen feministisen meuhkaamisen on Kailas leikannut suoraan roskakoriin valikoimaansa rumentamasta – mokomakin uuno.” Laakso huomaa, että Södergran oli queer aikana, jolloin kukaan ei ollut kuullutkaan queerista eikä pride-marsseja ollut vielä keksitty, aikana, jolloin ”miehet olivat rautaa, laivat puuta ja naiset kompastelivat pitkiin, epäkäytännöllisiin hameisiin.”
Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta löytyy mielenkiintoinen, arkaaisesti (lue: hemmetin vanhanaikaisesti) puhuva kertoja, joka kaikkitietävän jumalan kaltaisesti johdattelee tarinaa, mutta joutuu aivan loppumetreillä itsekin hämmennykseen Aalon tunteiden ja koko tarinan äärellä. ”Ähäkutti! Eipä viisasteleva kertojammekaan kaikkea tiedä.”
* *
Onervan, Södergranin ja Kallaksen ansiokkaiden analyysien jälkeen Laaksolle jää vielä voimia parin ilmeisimmän klassikon taltuttamiseen. Mika Waltarin Sinuhea Laakso suosittelee henkilölle, jonka mielestä tarina ja luettava loppuu aina kesken. Ja tietenkin: ”Haluatko ehkä lukemisen sijaan käyttää klassikkoa käsipainona, joogatiilenä tai murha-aseena?”
Laakso kertoo Sinuhen syntyneen kolmen ja puolen kuukauden aikana ja kuittailee: ”Harva klassikontaltuttaja saa tuossa ajassa aikaiseksi edes Mitä teit kesälomallasi -ainetta.” Sinuhen vastaanotosta Laakso poimii Maila Talvion äärimmäisen reaktion: tämä kun tarjoutui ostamaan koko ensimmäisen painoksen Sinuhea, että kirja ei pääsisi suomalaisten herkkiä mieliä tahrimaan. ”Mikä oiva suositus nuorelle klassikontaltuttajalle!”
Linnan Tuntemattoman taltuttaminen onnistuu jo vähän väkinäisten vitsien voimalla ”Sodan jälkeen Linna kirjoitti jo ihan sokka irti.” ”Tuntematon sotilas räjäyttikin sitten kasapanoksen, ja Linnasta tuli bestselleristi (mikä ei tarkoita juuresentusiastia vaan hitosti myyvää kirjailijaa).”
Laakso heittää kompakysymyksen: missä suomalaisessa klassikossa lauma nuoria miehiä soheltaa metsässä, uhmaa auktoriteetteja ja sanailee nokkelasti. Vastaukseksi kelpuutetaan sekä Seitsemän veljestä että Tuntematon sotilas. Linnan ironinen sotapropagandan sanaston käyttö ja eri henkilöiden luonneanalyysi on ansiokasta, ja tietenkin Yrjö Varpion oppilaana palataan myös kirjan vastaanottoon ja kirjan lukuisiin adaptaatioihin. Tuntematonta voi toki lukea myös johtamisen oppaana, ja lopun jo häämöttäessä Laakso jaksaa vielä puristaa Tuntemattomasta tunnetuimpia sitaatteja muunnettuina nykynuoren tosielämän tilanteisiin.
Kahdeksan syväanalysoidun klassikon lisäksi, ikään kuin kaupan päälle ja puolihuolimattomasti, Laakso luonnehtii vielä 50 lisäklassikkoa yhdellä lauseella. Näistä lauseista olen kyllä useimmiten eri mieltä. Nipotus-alert! Lukemissani käännöksissä Näkymätön lapsi kärsi tätinsä ironiasta, ei sarkasmista, ja minusta Ilmari Kiannon Punaisen viivan kurjalisto haaveilee solisalirattien voitosta eikä sosi-sali-rattien jytkystä.
Suomen sarjakuvaseura on myöntänyt Johanna Rojolalle (vas.) sarjakuvaneuvoksen arvonimen. Maria Laakso toimii Lastenkirjainstituutin hallituksessa sekä Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinnon raadissa.
Miten siis teos onnistuu tehtävässään, miten se auttaa selittämään ja selättämään kotimaisia klassikkoja? Ensinnäkään Laakso ei ota klassikkoja annettuina, vaan muistaa kritisoida koko klassikon määritelmää. Eihän koskaan riitä, että teosta painetaan ja myydään paljon. Laakso kutsuu esiin koko portinvartijoiden rivistön: kustantajat, kirjakaupat, kriitikot, kirjallisuudentutkijat, opettajat, kirjastot, kulttuurikotien kirjahyllyt. . .
Minusta Taltuta klassikko onnistuu tehtävässään. Se synnyttää kiinnostusta pölyisiinkin klassikoihin rohkaisemalla omaan ajatteluun ja nykypäivästä ja omasta elämästä lähteviin tulkintoihin. On hyvä oivallus tuoda kirjallisuuden henkilöitä ja tapahtumia lähelle hieman iltapäivälehtien otsikoinnin tavoin sensaation, yksinkertaistamisen ja liioittelun kautta.
Johanna Rojolan ekspressiivinen, nopeatempoinen kuvitus viljelee pölytysteemaa ja eri tavoilla tapahtuvaan kesyttämistä. Kirjojen teemat muotoutuvat välillä pyörremyrskymäisiksi esineiden ja asioiden sekamelskaksi (Kalevala, Seitsemän veljestä), miltä ne saattavat nuoren mielessä vaikuttaakin. Erityisesti Mirdjan esittelyn kuvitus on onnistunut, pitkän Södergran-analyysin ainoana kuvituksena oleva tautivuoteella makoileva tyttönen ei ehkä niinkään.
Löydän kirjasta myös sen piilo-opetussuunnitelman: rivien välissä ja välillä ihan suoraankin se tarjoaa tietoa myös humanistisen tutkimuksen suuntauksista ja kasvattaa näin vahingossa lukijan sivistystasoa.
Voihan olla, että jotkut oletukset nuorisosta ja tietyt muoti-ilmaisut naurattavat ja ovat passé jo parin vuoden päästä, mutta riskinsä on vakavallakin tekstillä: että kukaan ei kirjaan tartu. Tähän kirjaan on harvinaisen helppo tarttua, vaikka ei kuuluisi edes varsinaiseen kohderyhmään.
Tiina Nyrhinen
