Kirja-arvostelu: Olisipa vielä 1980-luku, puhumattakaan 1970-luvusta. Kulttuuritoimittaja sai tehdä melkein mitä lystää ja matkat päälle. Kosteista lounaista puhumattakaan.
Matti Rinne: Kulttuuritoimittaja. Into, 2020. 220 sivua.
Ilta-Sanomien pitkäaikainen kulttuuritoimittaja Matti Rinne pani muistonsa pakettiin ja tarinoiksi.
Alkulauseeni herättää kolme kysymystä.
Onko joskus ollut aika, jolloin iltapäivälehdellä oli intressiä kulttuuritoimittajaan, jota pidettiin vieläpä vuosikymmeniä palkollisena? Ja että kulttuuritoimittaja sai keskittyä haluamaansa aihepiiriin jopa niin perusteellisesti, että teoista syntyi kertomisen arvoisia tarinoita?
Niinpä. Elettiin 1960-luvun alkua, kun maanviljelijänäkin pätevöitynyt Matti Rinne päätti, että journalismista se leipä lähtee ja vieläpä taidejournalismista.
Rinne oli ihastunut Henry Millerin Kravun kääntöpiiriin ja sen suorasukaiseen erotiikkaan, ilahtuipa munaskuitaan myöten Gummeruksen julkaisemasta käännöksestäkin.
Semminkin, kun kirja johti oikeudenkäyntiin. Gummeruksen toimitusjohtaja sai tuntuvat sakot, mutta käännöksen tekijä Pentti Saarikoski vain naureskeli ja aplodeerasi oikeudessa.
Siitä hänetkin palkittiin sakoilla.
Ah, ne kirjasodat
1960-luku oli reippaiden kirjasotien aikaa. Oikeutta käytiin myös Paavo Rintalan Sissiluutnantista ja Hannu Salaman Juhannustansseista.
Jyväskylän Kesässä kuultiin Ulkosynnytinjenkka ja Nuoren aviomiehen on syytä muistaa -opastuslaulut à la M.A. Numminen.
Jyväskylän Kesän hallituksen puheenjohtaja Päivö Oksalalta paloivat päreet ja hän tempaisi kesken anatomisen aforismin valot pois pääkatkaisijasta.
Matti Rinteen kolmenkymmenen vuoden uralle mahtuivat myös Jouko Turkan nousu ja tuho, Turun Kotkien Långbackan ja Holmbergin teatterikuninkuus, Risto Jarvan kausi, kymmenen tuhatta kirjaa ja kritiikin mahtiaika.
Rinne sai huseerata vapaasti omalla tontillaan, ottaa kyydin vaikka toiselle puolelle Suomea tai maapalloa, jos aihe innosti.
Toimitus ei kahlinnut ja Rinne etsi mielellään skuuppeja.
Vakoiluvenejahdissa
Välillä hän kokeneena journalistina myös potki aisan yli, kuten ottamalla Ruotsin Informationsbyrån (IB) aiheuttaman vakoiluskandaalin aiheekseen.
IB oli puolustusvoimien alainen vakoiluorganisaatio, jonka väitettiin vakoilevan jopa Yhdysvaltain laskuun.
IB vakoili myös Suomessa, mistä konkreettiset todisteet löytyivät myöhemmin Porvoon edustalta. IB:n vakoiluvene The Whirling Dervish oli pudottanut radiolaitteet meren pohjaan.
Rinne melkein erotettiin, mutta Kekkos-diplomatia rauhoitti tilanteen Ruotsin suuntaan.
Hienoa on lukea, miten innolla ja avoimesti toimittajat laativat pamfletteja ja käynnistivät vaikkapa Taiteilijoiden rauhanjuna -hankkeen.
1970-luku leimataan taistolaisuuden vuosikymmeneksi, mutta Rinteelle se oli uusien avausten, yhteisöllisyyden ja kovien kertojien kymmen.
Rinne teki konkreettista yhteistyötä Risto Jarvan kanssa, etsi tälle kuvauspaikkoja vaikka sitten Lammin tilaltaan ja rustasi käsikirjoituksia.
Kultakaudesta höyläyksiin
Ilta-Sanomat otti 1960-luvulla vastaan innokkaan skribentin, joka alkoi tehdä uutisia vuosikymmenen kuohuvasta kulttuuripolitiikasta, kirjallisuudesta ja teatterista.
Vakinaiseksi Rinne pääsi 1967.
Rinne teki myös itse kulttuuripolitiikkaa olemalla mukana taiteilijoiden rauhanjärjestö Pandissa, kirjallisuustapahtumien organisoinnissa ja tempauksissa milloin minkäkin taiteen alan valtakunnallisen rakennushankkeen puolesta.
Rinteellä oli toisen puolisonsa, Otavan tiedottaja Tuula Isoniemen kautta näköalapaikka ja suorat suhteet Euroopan nykykirjallisuuden ykkösnimiin ja lupauksiin.
Rinne on myös kirjoittanut useita tietokirjoja.
Näiden menneen maailman kulttuuridroonien, ei dinosaurusten, lähtövalppaudesta ja skannauskyvystä voisi hyvin ottaa oppia.
Näitä tehoja löytyy enää harvalta nykyskribentiltä. Vaan eipä löydy työpaikkojakaan.
Rinne teki työnsä sanomalehdistön kultakaudella 1960–1990-luvulla, jolloin myyntikäyrät sojottivat varsinkin iltalehdillä tähtiin.
Itse tein palkkatyöurani maakuntalehdessä 1989–2019, jolloin elettiin pelkkää supistusten, höyläysten ja yt-neuvottelujen ketjua.
Anne Välinoro
