Milloin kuolema pitää hyväksyä, kysyy Selja Ahava romaanissaan – arviossa Hän joka syvyydet näki

Kuvat: Gummerus

Selja Ahavan Hän joka syvyydet näki -romaanin (Gummerus, 2025) kertoja Liisa on keski-ikäisenä löytänyt rakkauden, jolle ensimmäiseksi kertoo kuuluvansa varhain kuolleiden sukuun. Uusperhe-elämä kuitenkin alkaa, ja jonkin aikaa Liisan lähipiiriin kuuluu myös Vuokko-täti, ainoa vanhaksi elänyt sukulainen.

Liisa tuntuu aluksi olevan sinut kuoleman mahdollisuuden kanssa, mutta Vuokon sairastelun ja saattohoidon myötä hän alkaa nähdä kuoleman kurkistelemassa joka nurkan takana. Toinen murroskohta syntyy, kun aikuiseksi kasvanut tytär Hilppa on muuttamassa kotoa, ja Vilppu-poikakin alkaa normaalisti etääntyä äidistään.

Liisa alkaa muistella pikkulapsiaikaa pelkoineen ja sitä, miten ”kuolema ja lapset kuuluvat ajatuksena yhteen”. Siihen viittaa romaanin nimikin, kuvaus vastasyntyneen muihin maailmoihin uponneesta katseesta.

Liisa alkaa lukemansa uutisen pohjalta rakentaa mielessään tarinaa äidistä, joka ei halua päästää irti rutiinileikkauksessa kuolleesta tyttärestään. Meerin sydän sykkii koneiden avulla, mutta Heidi-äiti ei usko määritelmään aivokuolemasta. Lapsen isä häviää kuvioista jo vuoden kuluttua, joten äiti palkkaa kotinsa ympärivuorokautiseen hoitopisteeseen avukseen filippiiniläisen hoitajan, Perlahin.

Rinnakkaisen tarinan kuvaukset elottoman lapsen kääntelystä, pesemisestä, rasvaamisesta ja äidin maanisesta yrityksestä nähdä lapsessaan refleksejä kehittyneempiä elonmerkkejä ovat samaan aikaan traagisia ja lähes makaabereja. Kuvioihin astuu myös vaihtoehtolääkäri, ja Perlahin epäilykset hoidon eettisyydestä ja jopa laillisuudesta alkavat herätä.

Jotta kuoleman määritelmä ei olisi yksiselitteinen, romaanissa kuljetetaan raportinomaisesti Harvardin yliopistossa syyskuusta 1967 lähtien kokoontuneen komitean istuntoja. Sen tarkoitus on uudistaa satoja vuosia vanha määritelmä, jossa kuoleman hetki on päätelty sydämen lyöntien lakkaamisesta. Hengityskoneen käyttöönoton myötä lääketiede on tuolloin ollut kuitenkin uudessa tilanteessa.

Ja onpa mukana myös savitauluista löytynyt Gilgameshin taru ja myyttejä vedenpaisumuksesta. Loppupelissä ikuiset teemat nivoutuvat yhteen Liisan kokemusten ja kuvitelmien kanssa.

* *

Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä, mikä ei ole pelkästään huono juttu ison asian äärellä. Toisaalta sirpalemainen teksti muistuttaa nykyajasta, jossa hypätään sovelluksesta ja sisällöstä toiseen keskittymättä lopulta oikein mihinkään. Lukemisen jälkeen on hämmentynyt olo, mutta kieltämättä teos jää mieleen kummittelemaan.

Luen romaanin kuvauksena keski-ikäisen naisen kuolemanpelosta, joka sisältää oman kuolevaisuuden lisäksi pelon lasten puolesta. Loppujen lopuksi hänen on päästettävä irti, niin elävistä kuin kuolleistakin.

Ina Ruokolainen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua