Millaisessa Suomessa haluamme elää? Arviossa Paavo Teittisen Finlandia-voittaja Pitkä vuoro

Kuvat: Gummerus / Liisa Valonen

Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen -tietokirjan (Gummerus, 2025) kirjoittanut toimittaja Paavo Teittinen kertoo ihmiskaupasta ja ulkomailta tulleiden ihmisten hyväksikäytöstä Suomessa. Esipuheen mukaan Teittisellä kesti kauan tajuta miten syvällä suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa maahanmuuttajien hyväksikäyttö on:

”Se ulottuu kaikkeen ympärillämme: kouluihin, päiväkoteihin, rakennustyömaille, ravintoloihin, telakoille, kasvihuoneisiin, maatiloille, metsiin, ruokakauppoihin, ruokalähettipalveluihin, kodin seinien sisälle, risteilyaluksille ja hotelleihin.”

Näin monialainen listaus saa miettimään, toimisiko suomalainen yhteiskunta ylipäänsä ilman muualta tullutta hyväksikäytettyä työvoimaa? Ilman sitä se näyttäisi ainakin hyvin erilaiselta. Instituutiot, joiden kuuluisi suojella maahan tulleita ihmisiä, toimivat heitä vastaan, joko ylläpitämällä tai mahdollistamalla ihmiskauppaa. Teittinen jatkaa:

”Olen nähnyt, miten absurdilla tavalla oikeusjärjestelmämme saattaa hyväksikäytön uhreja kohdella. Kun rikosepäilyjä ei tutkita tai ne jätetään vanhentumaan, kun työnantaja pelottelee todistajat hiljaisiksi ja ainoa seuraus rikosilmoituksesta voi olla uhrin karkottaminen, saavat ihmiskauppiaat jatkaa kannattavaa liiketoimintaansa.

 

Tämä kirja kertoo oikeusvaltiomme sokeista pisteistä, suomalaisille näkymättömistä todellisuuksista ja siitä, miten kaikki eivät ole yhdenvertaisia lain edessä.”

Prologin painavien, mutta yleisellä tasolla liikkuvien sanojen jälkeen seuraa lähes 400 sivua empiiristä todistusaineistoa ulkomailta muuttaneiden ihmisten riistosta ja alistamisesta 2020-luvun Suomessa. Keräämänsä aineiston perusteella Teittinen esittää, että pakkotyö on selvästi laajin ihmiskaupan muoto maassamme.

Teittinen aloitti työn aiheen parissa kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua kirjoittamalla ensimmäisen lehtijuttunsa Helsingin Sanomiin nepalilaisista ravintoloista. Nepalilaiset ravintolat ”olivat portti eräänlaiseen varjomaailmaan” ja niiden kautta toimittaja alkoi ”ymmärtää mitä on moderni orjuus Suomessa”.

Teittinen korostaa kirjan epilogissa, ettei halunnut kirjoittaa teosta yksittäisistä tapauksista tai aloista, vaan ihmiskaupasta laajana ilmiönä Suomessa. Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti modernia orjuutta, jonka Teittinen määrittelee seuraavasti:

”Tässä kirjassa moderni orjuus viittaa ilmiöön, joka kattaa erilaista hyväksikäyttöä lievemmästä vakavampaan, mutta jolle ovat ominaista tietyt piirteet. Työnantaja käyttää hyväkseen työntekijänsä, usein ulkomaalaisen, haavoittuvaa asemaa alistaakseen tämän selvästi laittomiin työoloihin, jotta hyötyisi itse taloudellisesti. Siteet työhön ovat pahimmillaan niin vahvoja, että työntekijän on erittäin vaikeaa tai käytännössä mahdotonta lopettaa työnteko.”

Teittinen ei käytä termiä työväenluokka tai edes puhu yhteiskuntaluokista. Luen kirjaa kuitenkin kuvauksena nyky-Suomen työväenluokan portaikon alimmilla askelilla olevista ihmisistä. Tähän joukkoon kuuluu monenlaisia ammattikuntia, kuten esimerkiksi kokkeja, marjanpoimijoita, seksityöntekijöitä, hitsaajia ja siivoojia.

* *

Pitkä vuoro pohjautuu kymmenille haastatteluille, joita Teittinen on tehnyt ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden ihmisten kanssa. Päälle on haastateltu lukuisia aihepiiriin perehtyneitä ammattilaisia. Ääneen pääsevät virkamiehet, asianajajat, poliisit, historioitsijat ja poliitikot. Lisäksi Teittinen on lukenut tuhansia sivuja tutkintapöytäkirjoja, oikeuden päätöksiä ja muita asiakirjoja. On selvää, että tuhdin tietokirjan eteen on tehty hartiavoimin töitä.

Mitä pidemmälle Pitkä vuoro etenee, sitä suorempaa kieltä ja rohkeampia muotoiluja teoksessa esiintyy. Pakkotyön ja ihmiskaupan lisäksi esiin nousee esimerkiksi korkean tason korruptoitunut virkamies ja ennakkoluuloisia poliiseja. Jälkimmäisten osalta ja ylipäänsä Teittinen ei juurikaan käytä sanaa rasismi, mikä on jokseenkin erikoinen valinta. Siirtotyövoimalla töiden teettäminen pilkkahintaan kytkeytyy nähdäkseni nimenomaan nykyisen talousjärjestelmän rasistisiin rakenteisiin. Tämän kaltaista rakenteellisen tason analyysia olisin teokseen kaivannut, vaikka Teittisen keräämä tieto asiasta onkin jo itsessään vakuuttavaa ja kertoo ulkomaisen työvoiman hyväksikäytön ja alistamisen järjestelmällisyydestä.

Jos muualta Suomeen muuttaneita ihmisiä käytetään niin härskisti ja laajamittaisesti hyväksi, miksi ilmiöön ei puututa? Yhden vastauksen kirjassa tarjoaa Rikosuhripäivystyksen Pia Marttila:

”Keskustelut Marttilan kanssa olivat itselleni käänteentekeviä. Hän esitteli minulle sellaisen todellisuuden, joka muutti ratkaisevasti omaa käsitystäni suomalaisesta yhteiskunnasta ja oikeusvaltiosta. Se ajoi minut selvittämään ihmiskauppailmiötä nepalilaisissa ravintoloissa ja laajemmin.

 

Palasin usein ajatukseen, jonka Marttila oli haastattelussa esittänyt: hyväksikäyttöön ei puututtu, koska siitä ei ollut haittaa meille suomalaisille. Päinvastoin, saimme halvempaa ruokaa, halvempia palveluja ja paremman elintason.”

Teittinen esittelee myös tapauksia, joissa satunnaiset kansalaiset ovat tehneet ilmoituksia ammattiliitoille tai poliiseille kohdatessaan pakkotyötä. Myös monet järjestötyöntekijät ja aktivistit ovat pyrkineet saamaan oikeutta hyväksikäytön ja ihmiskaupan uhreille. Poliisille asiasta ilmoittaminen vain ei ole aina johtanut kovin pitkälle. Lukemattomiin tapauksiin tutustumisen jälkeen Teittinen summaa:

”Harva niistä, joiden työantajaa koskeva rikostutkinta lopetettiin heti tai jätettiin pölyttymään vuosiksi, on saanut mahdollisuuden saada oikeutta.

 

Moni yritys, jota koskevaa rikosilmoitusta ei koskaan tutkittu kunnolla, jatkaa toimintaansa.

 

Virkamiehille, jotka ovat lopettaneet esitutkintoja laittomasti tai jättäneet niitä pölyttymään vuosiksi, ei ole seurannut mitään.”

* *

Pitkä vuoro rakentuu narratiiville, jossa toimittaja Teittiselle vähitellen selviää miten järjestelmällistä pakkotyö ja ihmiskauppa on Suomessa. Ensimmäisissä luvuissa hän on epäilevämpi ilmiön olemassaoloa ja laajuutta kohtaan. Loppua kohden toimittajan tieto ja sen myötä kriittisyys lisääntyy.

Muun ohessa Pitkä vuoro on myös kertomus siitä, että oikeudet, velvollisuudet ja lainsäädäntö eivät koske Suomessa kaikkia samalla tavalla. Se mitä laissa muodollisesti lukee ja se mikä on sitä koskeva todellinen käytäntö ovat kaksi eri asiaa. Teittinen itse muotoilee asian kirjansa lopuksi näin:

”Lain tasolla ja juhlapuheissa Suomi rakentuu vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle. Mutta se on harhakuvaa niin kauan kuin ympärillämme on suuri määrä ihmisiä, jotka eivät ole vapaita.”

Pitkä vuoro osoittaa, että laajojen ihmisryhmien tilanne on jo pitkään ollut kestämätön. Teittinen on tehnyt laajan ja ansiokkaan työn selvittäessään miten törkeästi ulkomailta tulleita ihmisiä kohdellaan Suomen työmarkkinoilla. Kirjasta käy ilmi, että laajojen ihmisryhmien oikeudet eivät käytännössä toteudu ja lainsäädäntö ei vaikuta toivotulla tavalla. Ulkomailta Suomeen muuttaneiden työläisten oikeuksia ja asemaa on parannettava. Tämä lienee ollut myös yksi motiivi yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta kertovan tietokirjan laatimiselle.

Heikoimmassa asemassa olevien ihmisten oikeuksien polkeminen paitsi vahingoittaa heitä myös heikentää pitkässä juoksussa kaikkien oikeuksia ja vähentää oikeusvaltion toimintaedellytyksiä Suomessa. Teittisen mukaan meidän on käännettävä katseemme siihen, mistä olemme pitkään katsoneet poispäin. Kysymys koskee myös sitä, millaisessa Suomessa haluamme elää?

Juho Narsakka

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua