Marko Tapperin matka Marko Tapioksi on lumoava ja opettavainen jännityskertomus – arviossa Kirjailijan latu

Kuvat: Warelia / Into Kustannus

Erkki Vettenniemi onnistuu melkein mahdottomassa. Teoksessaan Kirjailijan latu (Warelia, 2024) hän ei herätä henkiin ainoastaan Marko Tapperia, vaan myös tämän pikkuveljet Harrin, Kainin ja Yrjön.

Lukija rakastuu heistä jokaiseen – ja samalla myös eläväiseen Vihtori-isään ja salaviisaaseen Aino-äitiin, joka taitaa olla paitsi perheen sydän myös sen aivot.

Tärkeä on myös Tuumalan Einona tunnettu Eino Heinänen. Hänen kanssaan Vettenniemi kierteli kirjaa kirjoittaessaan muutaman kuukauden pituudelta Saarijärven kirkonkylää – sitä samaa, jolla Eino seikkaili liki 90 vuotta aiemmin naapurin pojan eli Marko Tapperin kanssa.

Juttu luisti lupsakasti aina 1930-luvun kansakouluvuosista.

”Eihän sitä Markoa kukkaan tuntenna niin hyvin kuin minä”, Eino Heinänen totesi. Eino kuoli vuonna 2022, mutta on tarinoineen vahvasti läsnä Vettenniemen kirjassa.

Mutta se Vettenniemen kynän kulku! Ei lipsu, vaan luistaa ja pitää. Outo lumous valtaa lukijan oitis, kun hän pääsee seuraamaan veljesten kilvoittelua niin urheilun, taiteen kuin leuhkoiksi kuviteltujen tyttöjen tuskallisessa maailmassa. Ryöppälän talossa, Kusiaismäen juuressa, kuohuvan Leuhunjoen varrella Saarijärven Tarvaalassa kasvaa Suomen historian kenties lahjakkain veljessarja.

Ehkä Vettenniemi tekee sen harkitusti tai sitten ihan tiedostamattaan. Joka tapauksessa kirjaa lukiessa mieleen tulvahtavat niin Aleksis Kivi, Frans Emil Sillanpää kuin Pentti Haanpää, siis samat herrat, joiden kirjoista Marko Tapper ensimmäiset vaikutteensa imaisi – ennen kuin eksyi Dostojevskin pauloihin.

Lukija samastuu nuoreen ja tuskallisen ujoon Marko-poikaan niin väkevästi, ettei malta laskea kirjaa kädestään seuraavaa käännettä odottaessaan. Tarinaa on melkein yhtä jännittävä seurata kuin muinoin 50 kilometrin väliaikalähtöä, kun koskaan ei tiennyt, kuka näreen takaa seuraavaksi ilmestyy rakeiseen kuvaruutuun…

Kai Marko sentään tällä kertaa onnistuu voitelussa, saa kuvansa paikallislehteen – tai ainakin Pullistuksen kirjallisuuskerhon palkinnon?

Niin, tuohon maailman aikaan eli 1940-luvun lopussa urheiluseuroilla oli omat kulttuuririentonsa ja kirjoituskilpailunsa. Ilman niitä ja opettajaansa Pekka Mattilaa Marko Tapper ei olisi koskaan noussut Suomen eturivin kirjailijaksi.

Jotenkin minusta tuntuu, että Pullistuksen kirjallisuuspalkinto on vähintään yhtä tärkeä kuin Pulizerin palkinto.

* *

No hyvä. Onneksi Marko ei hiihdä ja kärsi maailmantuskaa yksin. Hänen isänsä Vihtori on entinen piirinmestari, veljet Harri, Kain ja Yrjö ovat hekin Saarijärven Pullistuksen viestijoukkueen kantavia voimia.

Kain Tapper? Harri Tapper? Yrjö Tapper?

Kyllä vain. Yhdestäkään köyhän torpan uittomiehestä ei tule 15 kilometrin eikä edes yhdistetyn Suomen mestaria, mutta onneksi pojat saavat iloita paristakin piirin viestimestaruudesta ja sittemmin jokusesta taidepalkinnosta…

Markosta tulee menestyskirjailija Marko Tapio, Harrista tulee pro-Finlandialla palkittu kirjailija, Kainista yksi Suomen kuuluisimmista kuvanveistäjistä ja Yrjöstä Kansallisteatterin lavastaja.

Mistä moinen lahjakkuus? Luulen, että kaiken takana on äiti, Aino. Kirjaan on saatu yksi hänen joutessaan puusta veistämä lehmä. Ja se on vallan mainio.

Paikallislehden toimittaja on kuvannut veljessarjaa näin:

”Kummia poikia! Pinnistelevät ja pullistelevat suksilla, tekevät oikeita kuvatauluja – juu-u, oikeita eikä mitä tahansa ”taistelevia metsoja”. Ja kirjoittavat paremmin kuin moni nykyajan kirjailija. Heissä on omintakeisuutta, tuoreutta ja huumoria…”

* *

Marko Tapper uudistaa suomalaista kirjallisuutta, mutta on tehdä sitä myös hiihtourheilussa. Hän valmentaa veljiään ja on aikamoinen edelläkävijä hiihtotekniikka kehitellessään. Kas näin hän kirjoittaa vuonna 1949…

”Viimeiset 10 kilometriä hirmuvedolla helposti. Jokainen nousu pikajuoksutyylillä ylös.”

Pikajuoksutyylillä!

Pikajuoksutyylin toi hiihtomaailmaan sittemmin norjalainen Johannes Kläbo…

Mutta onko kirjoittamisella ja hiihtämisellä mitään yhteistä? Vettenniemi vastaa tähän vaivihkaa, melkein salaa, silmää iskien:

”Markon toinen intohimo eli kaunokirjallisen tekstin sujuva tuottaminen on asia erikseen – ellei satuta ajattelemaan, että lukemisen ja kirjoittamisen kehittämiseen soveltuvat samat lainalaisuudet kuin hiihtovauhdin lisäämiseen.”

Ainakin minä satun ajattelemaan niin. Kirjoittaminen ja hiihtäminen ovat samaa suurta ihmettä, läsnäoloa ohikiitävässä avaruudessa.

* *

Vettenniemi päättää kirjansa viisaasti olympiavuoteen 1952. Silloin Saarijärvellä nähdään jotain ainutlaatuista, kun kaikki Tapperin veljekset ja heidän isänsä valitaan kuljettamaan olympiasoihtua kohti Helsinkiä.

Tapahtuma otetaan vakavasti. Paikallislehden mukaan ”kunnan kasvimaat on taiottu aprikooseiksi tai banaaneiksi, etteivät ulkomaalaiset järkyttyisi nähdessään proosalliset perunamme ja lanttumme.”

Soihdun sivuutettua Saarijärven siellä tapahtuu jotain vielä ihmeellisempää. Koulun jättänyt ja Vammalaan muuttanut rehtori Pekka Mattila on tullut hakemaan muuttokuormaansa.

Tuohon kuormaan Marko sujauttaa lisäpainoksi Lasinen pyykkilauta -nimisen käsikirjoituksen. Hän oli kokenut viisi vuotta aiemmin nöyryytyksen saadessaan kustantajalle lähettämänsä kirjoituksen takaisin.

Silloin hän oli päättänyt, että ikinä ei lähettäisi kustantajalle mitään tyrkylle. Mutta salaa muuttokuormaan voi sujauttaa…

Tuleva professori Pekka Mattila on antanut Markolle yksityistunteja, hän tietää tai ainakin aavistaa tämän lahjat. Hänellä on läheiset suhteet V. A. Koskenniemeen ja Lauri Viljaseen, joille on jo kertonut oudosta uittomiehestä.

* *

Mainittu kolmikko pitää 14. elokuuta 1952 palaverin, johon osallistuu myös WSOY:n pääjohtaja Yrjö Jäntti. Julkaisu on sillä selvä, vain kirjailijan nimestä keskustellaan: Marko Tapper ei kuulosta tarpeeksi suomalaiselta.

Jäntti ehdottaa Markus Tapiota. Tapper hyväksyy Tapion, mutta pitää kiinni Markosta.

Marko Tapio on syntynyt. Hän saa sopimuksen Tarvaalan postikonttoriin. Ja näin kuvaa Vettenniemi 28vuotta juuri täyttäneen miehen onnen hetket:

”Arvokirjettä hypistellen hän rientää Tuumalantietä takaisin Ryöppäläntielle, jolkottaa Kikkukankaan poikki ja seisahtuu Juholan pihaan, kuohuvan joen ja tuuhean metsän väliselle rinteelle. Se on hikisen miehen maailmannapa, ja siinä hän kohtaa äitinsä, luvassa olevan kirjan ’äitivanhan’ esikuvan, jolle hän ilosta hihkuen esittelee päivän postin.”

Tässä kohtaa tekee mieli ihan silkasta ilosta kertoa, miten Kain reagoi saatuaan tiedon siitä, että on päässyt sisään Taideteolliseen oppilaitokseen Helsinkiin:

”Minä muistan, kun minä otin polokupyörän tuosta nurkalta ja lähin ja ajoin Roikolankosken sillalle niin paljon kuin pääsin ja takaisin.”

* *

Vettenniemi ei kirjassa paljasta, mitä Marko Tapion elämässä vuoden 1952 menestyksen jälkeen tapahtuu. Siitä kertoo Tapion entinen vaimo Tuulikki Valkonen vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassaan Mäyhä. Kannattaa lukea. Sekin.

No hyvä. Kirjailijan latu ei ole ehkä täysverinen urheilukirja, mutta sen voi vallan hyvin valita vuoden urheilukirjaksi.

Minun suomalaisten urheilukirjojeni paremmuuslistalla Kirjailijan latu nousee kolmannelle tilalle heti Juhani Peltosen Elmon ja Martti Jukolan Huippu-urheilun historian jälkeen ja pudottaa Anja Kaurasen Pimeää vain meidän silmillemme pois mitalipallilta.

Sitäkään ei kannata unohtaa. Kaurasen vuonna 1987 ilmestynyt vavahduttava romaani kertoo taitoluistelun sairaasta maailmasta, paljon etuajassa.

Matti Kuusela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua