Maailma muuttuu mutta Pihlavan saha vain soi – arviossa Sakari Siltalan Särmät, linjat ja raamit

Kuva: Siltala / Linus Lindholm

Sakari Siltalan uutuusteos Särmät, linjat ja raamit – Pihlavan saha 1875–2025 (Siltala, 2025) on tunnetun meriporilaissahan yrityshistoriallinen kokovartalokuva. Lisukkeena siitä löytyy tuhti annos työväen ja sen järjestäytymisen historiaa, suomalaisen arjen ja kulttuurin muutoksen kuvausta sekä esimerkki siitä miten paikallinen on myös valtakunnallista, jopa globaalia. Laudat ja lankut ovat alusta asti lähteneet vientiin, vaikutteet, innovaatiot ja aatteet puolestaan kulkeutuneet Pihlavaan.

Siltala tekee heti kirjan esipuheessa selväksi, että nyt ääneen pääsevät sekä työnantaja että -tekijä, jälkimmäinen ehkä vähän ensimmäistä enemmän, ikään kuin korvaukseksi aiemmasta paikastaan pimennossa – enää asioita ei piilotella eikä silotella. Sahan historiat vuosilta 1950 ja 1975 olivat vielä hyvin erilaisia. Työntekijät jäivät varjoon, ja vuoden 1918 tapahtumia ei noteerattu lainkaan. Nyt kirjailijan toive on, että ”kirja tuoksuu sahanpurulta, pihkalta, tukkimetsältä, merituulelta ja suopursulta, mutta myös haisee hieltä, vereltä ja kyyneleiltä”.

Teos keriytyy auki tavanomaisen historiankirjoituksen tapaan kronologisesti, ajan kuljettamana. Vauhtiin pukkaudutaan Saksan–Ranskan-sodan jälkimaininkien kysyntäpiikin vauhdittamana vuonna 1875 senaatin antaman luvan ja ruotsalaisen tieto-taidon varassa. Yhtiön nimi on tuossa vaiheessa Fredriksfors, sahan pomo riikinruotsalainen Karl Mellqvist, ja Ruotsista tulevat myös alan miehet. Paikallisille riittää aluksi vain hanttihommia.

Seuraavan vuosikymmenen lopussa sahan kohtalo kytkeytyy yhteen Suomen teollisuushistorian suurnimistä, Ahlströmiin. Merikarvialaislähtöinen Antti Ahlström ostaa konkurssikypsän sahan jo omistamiensa muiden sahojen, ruukkien ja maatilojen jatkoksi. Sahaa modernisoidaan, työpaikat säilyvät ja lisääntyvät, sivussa alkaa kasvaa myös Pihlava, Porin maalaiskunnan yksi kylä, myöhemmin Porin kaupunginosa.

Vuosisadan vaihdetta ja heti sitä seuranneita vuosikymmeniä voi pitää historiantutkijan ja -tallentajan koetinkivenä. Tapahtumien määrä ja niiden kokoluokka järisyttävät muotoutuvaa uutta valtiota ja sen yhteiskuntaa, teknologinen kehitys on huimaa, uudet aatteet pohdituttavat ja villitsevät. Syttyy sotia ja pienempiä kahakoita, vastakkainasetteluja, käynnistetään uusia alkuja. Mitä tästä kaikesta valita paisuttelemattomaan kirjaan?

Siltala selviytyy haasteesta hyvin pysymällä uskollisena esipuheen lupauksilleen. Kaiken keskiössä säilyvät saha ja sen työntekijät sekä paikallisyhteisö. Hiki ja viina todella haisevat, ja verikin roiskuu. Sahapalot ovat arkipäivää – ja lakot. Toimivana tukipilarina tekstilleen Siltala käyttää erityisesti paikallista mutta myös valtakunnallista lehdistöä, Satakunnan Kansaa muun muassa ja sen edeltäjää Satakuntaa, mutta erityisesti työväenlehdistöä. Veren, hien ja kyynelten hajua ja makua korostaa päätös seurata ja kuvata tarkasti sahalla erityisesti sen alkuvuosikymmeninä kovin tavanomaisia tapaturmia ja värikkäitä sattumuksia.

”Vuonna 1892 kuoli tukinnostokoneen onnettomuudessa työmies Heikki Mandelin. Sama kone ruhjoi pahasti Jaakko Johanssonin molempien käsien sormet seuraavana vuonna. Yksi sahamies räiskäisi haulikolla jalkaansa, mutta vältti luunmurtumat. Nuorukainen Nikolai Lindforsilta leikkautui 1894 sirkkelissä kolme sormea. Hän oli ollut töissä vasta pari päivää. Kuukautta myöhemmin kalautti laudanpää 17-vuotiaan sahatyöläisen alaleuan halki.”

Myös kirjailijan tyyli ja ote tukevat teoksen maanläheisyyttä ja konstailemattomuutta. Virkkeet ovat lyhyitä ja usein yksilauseisia, ja kerronta huilaa eteenpäin ilman sanasumia. ”Sivistyssanat” ja vaikeat käsitteet loistavat poissaolollaan, ja kun Siltala on jo kokenut ja palkittu Suomen puunjalostusteollisuuden vaiheiden tallentaja, saa lukija lähitapahtumille luotettavaa taustaa. Niin selvästi havaittava kirjailijan valitsema ihmisen kautta -näkökulma on, että hieman jää ihmettelemään, oliko sitä tarpeen niin kovasti esipuheessa korostaa. Mene ja tiedä, lopputulos on joka tapauksessa varsin tyylipuhdas.

* *

Vuosituhannen vaihdetta kohden pääsevät myös työnantajapuoli ja herrat kirjassa enemmän ääneen. Yritysjärjestelyt seuraavat toisiaan, ja myös Ahlström jatkaa jo aiemmin aloittamaansa tuotantolaitoksiensa keskittämistä ja niistä luopumista. Niin myydään lopulta myös Pihlavan saha vuonna 2013 Pekka Kopran Westas Oy:lle. Ajoitus osoittautuu hyväksi, sillä koronavuodet nostattavat pian huippusuhdanteen, joka kuittaa sahan modernisoinnin. Operaatioiden tuloksena puu kulkee Pihlavan ja sen sahan kautta edelleen. Samalla saha-alue on saanut ansaitsemansa statuksen huomattavana suomalaisena teollisuusperinteen kantajana, ja vieläpä elävänä sellaisena, kun se ehdittiin jo ennen Westaksen kautta nimetä valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

Kulttuurihistoriaa tehtiin ja säilytettiin nimenomaan myös paikallisyhteisön voimin. Kun Ahlström 1980-luvulla päätti osana isoa saneerausta myydä tai purkaa Halssin 60 vuotta aiemmin rakennetut mansardikattoiset työväenasunnot, lähtivät tuonaikaiset asukkaat taistoon asumustensa puolesta. Kerättiin adressi, ja ammattiosasto vaati Halssin suojelua kaavalla. Asialle saatiin julkisuutta, ja yhtiö taipui neuvottelemaan asiasta kaupungin ja rakennusfirmojen kanssa. Lopulta syntyi laki, joka mahdollisti edulliset perusparannuslainat, ja Ahlströn myi Halssinnokan myöhemmin Puolimatkaan fuusioidulle Ruolalle.

* *

Siltalan elämänmakuinen historiateos kertoo tiiviisti taustoitetulla mikrohistoriallisella otteella ja rujojakaan näkyjä kaihtamatta, miten Suomen suuriruhtinaskunnan köyhistä kalastajista ja pienviljelijöistä muokkautui tehdastyöläisiä ja oman yhteiskunnallisen asemansa tiedostavia nuoren tasavallan asukkaita. Pihlavan saha on kuitenkin koko ajan kuvauksen prismana. Rönsyilyä kirjasta ei juuri löydy, ei edes sen vertaa, että siinä kerrottaisiin juurikaan Porin ja sen lähistön muista huomattavista sahoista. Ehkä muutama nimeä laajempi viittaus olisi voinut olla paikallaan? Ahlströmin sahojen luettelossa on Porista pohjoiseen sijaitseva ”Lammen” saha (sivu 70). Viitanneeko kirjoittaja Ahlaisten Lamp(p)issa jo 1900-luvun alussa seisautettuun sahaan, joka sekin aikanaan soi Ahlströmin omistuksessa.

Särmät, linjat ja raamit on erinomaista luettavaa myös heille, ja ehkä erityisesti juuri heille, jotka ovat tavanneet kavahtaa perinteisiä yhtiöiden juhlajulkaisuja ja historiikkeja.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua