KIRJA-ARVOSTELU | Lotta Dufvan esikoisromaanissa erilaiset järjestöt taistelevat vallasta Euroopan kaaoksen keskellä. Kertojina olevat nuoret ovat rakastuneet toisiinsa.
Lotta Dufva: Limbodusa (Otava, 2020).
Lotta Dufvan Limbodusa-kirjan nimi näyttäisi olevan väännös Maltan edustalla olevasta Lampedusan saaresta, joka on ollut esillä pakolaisvirtojen saapumispisteenä Afrikasta. Muuntaminen muotoon Limbo-dusa hakee merkitystä ”helvetin esikartanosta” (englanniksi limbo) ja ”kuljettamisesta” (romaniaksi dusa). Ehkä se on tarkoitettu kuitenkin vain ”limbosaareksi”, paikaksi, josta ei pääse läpi Eurooppaan, vaikka niin on luvattu.
Romaanin tekstissä saari on tuo Lampedusa oikealla nimellään.
Kyseessä on dystooppinen kuvaus kaoottiseksi muuttuneesta Euroopasta. Tapahtumissa nuoret yrittävät selviytyä, ja ovat aktiivisesti mukana kaaoksen hallintaan pyrkivissä kansanliikkeissä ja puolueissa.
Paloiteltu kerronta
Kirjan tapahtumat on leikelty jollakin periaatteella osiin ottamatta huomioon kronologian kumulatiivista logiikkaa. Tällä on tavoiteltu ja saavutettukin kaaosmainen kokonaistunnelma, jossa eilinen, tämäpäivä ja huominen sekoittuvat mielikuvien verkostoiksi.
Keskuspaikkana on Lampedusan lisäksi Helsinki, mutta lyhyitä jaksoja tapahtumaympäristöinä on pitkin Eurooppaa. Otsikoituina ovat ainakin Skype, Bryssel, Varsova, Leipzig, Itäraja, Vekarajärvi, Tallinna, Berliini ja Frankfurt.
Kerrontajärjestys ei ole kuitenkaan mitä sattuu, vaan alku ja loppu ovat sovinnollisesti olemassa. Kyseessä ei siis ole siivu elämän kaoottisuudesta, vaan yritys järjestää osasia, vaikka kaikki kiehuu ja muuttuu yhä sekavammaksi.
Narratiivisesti hallitsevin elementti on rakkaus. Sitä tarjoillaan yhtenä kestävänä tarinana ja höystetään enemmän tai vähemmän eroottisilla väliaikais- tai sivusuhteilla.
Rakkaus ja sota
Lukiessa tuntuu kuin mielet – kertojia on kaksi – kamppailisivat poliittisten tavoitteiden ja ympärillä kuohuvan sekavan sodan kanssa. Vuorotellen merkitys fokusoituu politiikkaan vuoroin rakkauteen. Tämä onkin kiinnostava rinnakkainasettelu, vaikka ei tietenkään aivan uusi. Jo 1965 Christer Kihlman käytti Vietnamin sodan ja Madeleineen kohdistuvan rakkauden rinnastamista ja kamppailua kertojan mielessä.
Ratkaisu työntää tapahtumien kokemista subjektiiviseen suuntaan. Ei ole kollektiivin tilan kuvausyrityksiä, vaan subjektien ystävyysmieltymysten ja poliittisten tavoitteiden ristiaallokko puskee eteenpäin.
Kaaoksen uudet kasvot
Tapa kuvata kaaosta on yksi teoksen vahvoista puolista: ihmisiä katoaa ja ilmestyy kuin savun seasta näyttämölle, jota vuorotellen jompikumpi toisiinsa rakastuneista vartioi. Hälinä, paukahtelut, vetäytymiset outoihin loukkoihin tekevät teoksesta uusnomadimaisen, ihmiset harhailemaan pakottavan uuden yhteiskuntamuodosteen kuvauksen.
Missä on demokratia? Ei siitä ole enää kysymys.
Missä ovat yli 40-vuotiaat ihmiset? Ehkä heitäkään ei ole? Tai he ovat hiipuneet ja vetäytyneet piiloon ja pakoon nuorten keski-ikäisten riehuessa poliittisen kentän hallinnasta taistellen. Kansallisvaltiot ovat ilmeisesti menettäneet merkityksensä.
”Kukaan ei tiedä Agoran perustajasta mitään.” Agora oli ensin, ehkä keskushenkilöiden mielestä oikeanlaisin kansalaisryhmittymä. Enimmän ajan on Eurodef-liike vallassa, mutta jo rappeutunut ja väkivaltaistunut
”Mä halusin tuhota Eurodefin, hyvittää Sashan kuoleman, mutta mä en ollut ajatellut, että vallankumous olisi mahdollinen.” Näin pohtii naispääosaa elävä Ingrid, ja jatkaa:
”Mä olin oikeasti aika järkyttynyt silloin kun sä aloit opettaa mulle populismia ja lukijamäärät räjähti käsiin.”
Uusin järjestö, jota Michel on ollut kadoksissa perustamassa, on Aamunkoi. Limbodusa onkin kuvaus tulevaisuudesta, jossa internetin valta sinne syötettyjen mukatietojen voimalla on syrjäyttänyt vanhanaikaisen demokratian ja luotettavamman tiedon, synnyttänyt kaoottisen kilpailun vallasta. Tämä kaikki tapahtuu järjestäytymättömässä anarkiassa, jossa ruokaa saa mistä sattuu eikä palveluista ole jäljellä juuri mitään selkeää.
Nuoret ja kansalaisaktivismi vallankahvassa
Lukija jää ihmettelemään sitä, mihin katosi jokin välisukupolvi, ne joiden pitäisi teoksen aikaan olla 40–70-vuotiaita. Ne ikäluokat, jotka tähän asti ovat olleet vallassa? Onko ihmiset syrjäytetty 50 vuotta täytettyään, vai mitä on tapahtunut?
Limbodusa kuvaa maailmaa, jossa kaikki ovat liikkeessä, eivät pelkästään Eurooppaan pyrkijät, vaan itse eurooppalaisetkin.
Ohimennen mainitaan, että Moskova on tuhoutunut.
Atlantin taakse ei uhrata lausettakaan.
Kun sota saa yhä rajummin ylivallan, tajuaa Michel tuhoa katsellessaan: Jos kahden ihmisen välisillä sydänsuruilla ei ole väliä, ”jos rakkaudella ei ole väliä, niin mitä sitä sitten edes elämään”.
Erkki Kiviniemi
