Liberaaliälykkö laittaa maantiedon myytit päreiksi, ja Suomikin saa osansa – arviossa Paul Richardsonin Maantieteen myytit

Kuvat: Atena Kustannus

Kartalla, jota käytämme ja katsomme, on merkittävä vaikutus maailmankuvaamme. Esimerkiksi oma Eurooppamme on ”keskellä” maapalloa, koska omat karttamme on laadittu korostamaan maanosaamme maailman napana.

Kiinassa, ”Keskustan valtakunnassa” (Zhongguo), asia on toisin. Keskelle karttaa on sijoitettu Kiina ja muu Kaakkois-Aasia. Yhdysvallat ja molemmat Amerikat jäävät kauas oikealle sivulle, tyhjältä näyttävän Tyynen valtameren taakse. Yhtä kaukana ovat Eurooppa ja Afrikka maailmankartan vasemmalla laidalla.

Eurooppa-keskeisestä maailmankuvasta on isossa vastuussa flaamilainen, 1500-luvulla elänyt maantieteilijä ja kartografi Gerard Mercator. Hänen näkemyksensä maapallosta elää ja voi hyvin edelleen. Niin sanottua Mercator-karttapohjaa on viime aikoihin asti käytetty jopa Ylen tv-uutisten havaintomateriaalina.

Löytyykö Mercator-karttoja myös Valkoisen talon karttahuoneesta? Se voisi selittää Donald Trumpin kiinnostusta Grönlantiin. Mercator-kartta nimittäin antaa täysin vääristyneen kuvan maapallon mantereista ja niiden koosta.

Kartta muovaa maailmaa

Modernin maailman karttadilemma on yksi aiheista, joita brittiläinen Paul Richardson käsittelee kirjassaan Maantieteen myytit – Miksi ymmärrämme maailman väärin (Atena 2025). Kirja ilmestyi jo viime keväänä, mutta ponnahti äkisti uudelleen ajankohtaiseksi. Yksi syy tähän on tuore kiistely Grönlannin hallinnasta.

Lyhyesti: Mercator ja hänen seuraajansa litistivät maapallon normaalin kaarevuuden kaksiulotteisiin suorakulmioihin. He keskittyivät pohjoiseen pallonpuoliskoon ja katkaisivat karttansa Tyynen valtameren kohdalta. Sen seurauksena Eurooppa oli sekä suhteettoman suuri että sijaitsi ylhäällä keskellä maailmaa.

Mercatorin kartta vääristää pahasti maanosien keskinäisiä suhteita – sitä enemmän, mitä kauemmas päiväntasaajalta edetään. Siksi Grönlanti näyttää yhtä suurelta kuin Afrikka, vaikka saari on tosiasiassa vain alle kymmenesosa mantereen koosta.

Vastaavasti Afrikka näyttää mitättömän pieneltä suhteessa Eurooppaan, vaikka se on kolme kertaa Euroopan kokoinen.

Mercatorin kartta jättiläis-Grönlanteineen. Kuva: Wiki Commons

Parempiakin karttaratkaisuja on. Uusin ja pätevin on niin sanottu Equal Earth -karttaprojektio, joka näyttää maanosien suhteelliset koot tarkimmin. Karttaa käyttää esimerkiksi Nasa – tai ainakin käytti ennen Trumpin valtakautta ja sen puhdistuksia.

Karttapohjan valinnalla tehdään nimittäin aina myös politiikkaa. Equal Earth -ajattelu on helppo tuomita wokeksi, vaikka sen perimmäinen tavoite on tarjota maailmasta vain mahdollisimman oikea kokonaiskuva.

Raja on tappava ase

Richardsonin aihe- ja tyylivalinnat ovat sellaisia, että ne eivät saa kovinkaan suurta vastakaikua Yhdysvaltain tiedevastaisessa ilmapiirissä – varsinkaan, kun kirjoittaja selvästi paljastuu vähintään liberaali- ellei vasemmistoälyköksi ja konservatiivisen kansallisuuspolitiikan selväsanaiseksi kriitikoksi.

Richardson esimerkiksi murskaa myytin valtioiden ja kansakuntien rajoista. Miksi muurit eivät toimi, hän kysyy ja vastaa:

”Tappavat toimenpiteet rajojen varmistamiseksi ja militarisoimiseksi yleensä vain pahentavat turvattomuutta [… ]Yltyvä linnoittaminen – vartijat, aseet ja kallis uusi valvontateknologia – kiihdyttävät hyvin rahoitettuja huumekartelleja ja ihmissalakuljettajia entistä väkivaltaisempaan ja sotilaallisempaan toimintaan, jolloin kasvaa houkutus myös korruptioon ja laittomuuksiin.”

Yhdysvallat on hänen mukaansa tehnyt rajamaastosta aseen, joka ”tappaa joutumatta vastuuseen”.

Osansa saa Suomikin. Richardson käsittelee Venäjän vastaisen rajan sulkua ja uutta teräksistä raja-aitaa. Sille havaittiin tarve Ukrainan sodan puhjettua. Näin kirjoittaja lähteisiinsä viitaten:

”…aita olisi sotatilanteessa käytännössä hyödytön […] jos Suomeen kohdistuisi huomattavaa siirtolaisten painetta, aita saisi siirtolaiset vain jakautumaan pienempiin ryhmiin, joita olisi vaikeampi havaita ja valvoa.”

Poleeminen ja sivistynyt

Tässä jo monessa muussakin kohdassa Paul Richardsonia voi syyttää vähintään valikoivasta ja liian niukasta lähteiden käytöstä. Selvästikään hän ei tunne kaikkia niitä olosuhteita, joissa päätös itärajan sulkemisesta ja aitaamisesta tehtiin.

Hänen tyylinsä on muutenkin niin poleeminen, tosin koko ajan sivistynyt, että se alkaa lukiessa usein ärsyttää. Brittitutkijana – Richardson on ihmismaantieteen apulaisprofessori Birminghamin yliopistossa – fokus on myös aika brittikeskeinen. Eipä silti – Rooman historian harrastajana on mielenkiintoista lukea hänen arvionsa 100-luvulla poikki Britannian rakennetun Hadrianuksen muurin vaikutuksista:

”Hadrianuksen muurin pysyvä perintö ei kerro ihmisten erottelusta vaan kohtaamisesta, liikkeestä ja yhteyksistä: muurilla vaihdettiin arvoja, teknologiaa ja tietoja.”

Onnellisten Suomi

Suomi pääsee kirjassa toisen kerran esiin, kun Richardson pöllyttää myyttiä kasvun mittaamisesta. Tavallisin keino siihen on bruttokansantuotteiden vertailu. Richardson siteeraa Finntopia-kirjaa maamme vahvuuksista:

”Suomi on yksi niistä harvoista ympäristöistä, joissa kaikkein parhaiten täyttyvät tyytyväisyydelle otolliset olosuhteet: ihmiset eivät kilpaile keskenään vaan välittävät toisistaan, kaikkia arvostetaan suunnilleen yhtä paljon, ketään ei nosteta muiden yläpuolelle eikä paineta alas.”

Liekö tuokaan ihan totta, ainakaan enää.

Make Canada great again

Rajojen ja kasvun lisäksi Paul Richardson käsittelee kirjassaan maanosia, kansakuntia ja suvereniteettia sekä erikseen Afrikkaa, Venäjää ja Kiinaa. Kaksi viimeksi mainittua ovat suomalaisillekin lukijoille arvokkaita.

Hän muistuttaa, että monet maantieteeseen liitettävät myyttiset ”totuudet” ovat tapa järjestää kaaosta ja jäsentää maailmaa. Ne ovat olemassa, koska olemme päättäneet ajatella niiden olevan totta.

”Ympäristön tilasta ja jatkuvien konfliktien määrästä päätellen ihmiskunnan tällä hetkellä omaksumista myyteistä näyttäisi olevan lähinnä haittaa.”

Palaan vielä niihin karttapohjiin, joita Richardson ei kirjassaan lopulta käsittele niin kattavasti kuin ne oikeasti ansaitsisivat.

Jos maailmankarttaa katsoo, ja vieläpä Pohjoisnavan ”päältä”, nimenomaan Kanadan pitäisi oikeastaan olla huolissaan Grönlannista. Iso osa Kanadaa on heti tuon maailman suurimman saaren takana.

Kanadan liittovaltio koostuu kymmenestä provinssista ja kolmesta territoriosta. Olisiko Yhdysvallat paremmassa turvassa Kanadan 14. osana?

Kari Pitkänen
kari.pitkanen [at] kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua