Lauri Viita karkotti naisensa ja ikävöi lapsiaan – arvostelussa Jukka Lyytisen elämäkerta pirstoutuneesta kirjailijasta

Pispalan harju ja avarat näkymät olivat tärkeitä Viidalle, joka kavahti kaikkea tavanomaisuutta ja halusi katsella vapaana ja kauas. Kuva: Antero Tenhunen

Kohtaus elokuulta 1951 kuvaa hyvin Lauri Viidan levotonta elämää.

Viidan vaimo Aila Meriluoto odotti toista lastaan Petriä. Synnyttämään lähdettiin taksilla, jossa tuleva äiti kärvisteli alimmaisena tupakansavun keskellä. Muut matkustajat olivat Lauri itse (humalassa), Väinö Linna (krapulassa) vaimoineen ja tyttärineen sekä kirjastonhoitaja Rudolf Kääpä (sattumalta paikalla). Suunnaksi otettiin Pieksämäki.

Perillä Lauri halusi kapakkaan, mutta päätyikin Ailan kanssa elokuviin odottamaan synnytyksen käynnistymistä. Linnat lähtivät junalla Tampereelle, Kääpä katosi matkoihinsa.

Elokuvan jälkeen Aila joutui polkupyöräilijän telomaksi. Lauri meinasi vetää kaveria turpiin, mutta Aila ilmoitti, että siihen ei olisi aikaa. Supistukset tihenivät, mutta sairaalaan päästiin. Perhe kasvoi, vaikka Viidan alamäkeä se ei enää taittanut.

”Avioliitto ja Laurin mieli alkoivat hajota yhtä aikaa”, summaa tuore elämäkerturi Jukka Lyytinen.

Aila Meriluoto kesti avioliittoa lopulta kahdeksan vuotta ja viikon. Ihme, että yleensä kesti.

Elämäkerran kokoinen aukko

Jukka Lyytisen tiivis elämäkerta Lauri Viidasta (17.12.1916–22.12.1965) on yhtä aikaa sekä hurja että hauska, mutta lopulta hyvinkin surullinen kertomus yhden kirjailijan ihmiskohtalosta.

Elämäkerta täyttää yhden aukon Viita-kirjallisuudessa. Sellaista ei aikaisemmin ole tehty, vaikka kirjoittajana ja kielen käyttäjänä häntä on analysoitu viimeistä pilkun paikkaa myöten.

Lyytinen ei ole kirjallisuuskriitikko, vaan Rakennustieto Oy:n tietopalvelujohtaja ja kirjailija. Hyvä niin, sillä nyt ei niinkään analysoida Viidan kirjallisia ansioita vaan kerrotaan hänen koko kaarensa, sen huippuja ja alhoja unohtamatta. Esikuvaansa kunnioittaen Lyytinen tekee sen sujuvalla ja elävällä suomella, liian pitkiä lauserakenteita ja selityksiä välttäen.

Kirjailijan elämään Lyytinen sukelsi jo vuonna 2016, jolloin omakustanteena ilmestyi kokoelma Viidan kirjeitä vuosilta 1938–1944. Kirjeet oli osoitettu ensimmäiselle vaimolle Kertulle, ja kokoelman toimitti heidän poikansa Seppo Viita.

”Eniten olen itse lukenut Kukunoria, se on niin kummallinen”, Lyytinen kertoo haastattelussa.

Hän pitää erityisesti Aila Meriluodon kirjaa Lauri Viita. Legenda jo eläessään (1974) loistavana, vaikka se kertookin vain avioparin yhteisistä ja vähitellen yhä myrskyisemmiksi muuttuvista vuosista.

”Minua kiinnostaa tietää, mistä suurmiehet ovat tulleet, miten tiettyyn pisteeseen on päästy. Viita oli omapäinen, äärimmäisen lahjakas ja omituinenkin, ja juuri tuo omituisuus ja hänen teoksistaan koko ajan löytyvät uudet piirteet ovat pitäneet mielenkiintoni yllä.”

Lauri Viita kaipasi aina takaisin Pispalaan, jossa hän oli viettänyt parhaat vuotensa. Kotikulmilla miestä arvostettiin suuresti 1960-luvulla. Kuva: SKS

Sietämätön besserwisser

Lauri Viita oli äitinsä Alfhildin suosikki. Äiti ymmärsi pojan runoilua, valoi tähän itseluottamusta ja soi tälle muita lapsia enemmän vapauksia. Koulunsa nuori mies lopetti 17-vuotiaana ja oli tuossa vaiheessa jo kauan tiedostanut oman erikoislaatuisuutensa ja älykkyytensä.

Noita hyveitään Viita ei sittemmin kätkenyt vakan alle. Ihmisenä ja keskustelijana hän lienee ollut sietämätön: kovaääninen ja vaativa besserwisser, jonka oli nujerrettava vastustajansa argumenteillaan ja verbaliikallaan.

Vaikutelmaa tehostivat miehen iso koko, leveä rinta ja jyrisevä ääni. Puhetta riitti vaikka yöt läpeensä. Usein teemana oli suomen kieli ja sen käyttö.

Kirjailijan ylipääsemättömältä mestaroinnilta säästyivät vain parhaat ystävät – ja lapset, sillä lapsiaan Viita rakasti ja kohteli loppuun asti melkein itkettävän hellästi ja kauniisti. Hän luki lapsilleen tietokirjoja ja myöhemmin Aku Ankkaa, jossa käytettyä kieltä kovasti arvosti.

Moni muu jäi Pispalan pyörremyrskyn alla keräilemään pirstaksi mennyttä itsetuntoaan. Esimerkiksi yhden kirjan julkaissut Veikko Pihlajamäki kuvaili ensikohtaamistaan Viidan kanssa ”täydellisyyden šokiksi”. Tapaamisen jälkeen Pihlajamäki ei kyennyt enää kirjoittamaan mitään. Reaktio oli yhtä musertava kuin Robert Kajanuksella hänen tutustuttuaan Jean Sibeliukseen.

Viita itse koki hieman samanlaisen kohtalon. Tuntematon sotilas teki hänen hyvästä ystävästään Väinö Linnasta tähden ja myyntilistojen ykkösen. Viita ensin yllättyi, lopulta kadehti. Miksi Moreenista ei kehittynyt samankaltaista ”koko kansan kirjaa”? Tappio tässä mittelössä joudutti hänen mielensä järkkymistä ja sairaalakierrettä.

”Musta tuntu, että sää tahdot lihaa!”

Valoisimmat vuotensa Viita eli heti sodan jälkeen Pispalassa yhdessä Kerttu-vaimon ja lastensa Sepon ja Terhin kanssa. Perheet rakensivat itselleen ja yhteisölleen, kuten Jukka Lyytinen kuvaa. Betonimylläri ilmestyi, Moreeni kypsyi. Sitten, lokakuussa 1947, elämään astui nuori runoilijalupaus Aila Meriluoto.

Se oli aluksi himoa ja rakkautta, vähitellen ja koko ajan selvemmin Laurin nerouden nostattamista ja Ailan painamista alas. Jo helmikuussa 1949 Kirsi Kunnas järkyttyi: Lauri kirjoitti Kukunoria, oli ottanut haltuunsa kaiken, ja Aila oli eristäytynyt omaan kuplaansa.

Viita tukehdutti Meriluodon luovuuden vuosiksi. Päässä kihisi, mieli räjähteli. Alkoholi, harhat ja pelot sekä rahahuolet astuivat kuvaan. Lauri pelkäsi milloin sähköä, milloin uhkaavia vieraita.

Lyytinen kertoo: Kerran Aila oli aterioimassa, kun Lauri seurasi hiljaa lihapullien syömistä ja lähti kylpyhuoneeseen. Jonkin ajan päästä Aila meni perässä. Lauri seisoi kylpyhuoneessa maha paljaana ja yritti leikata itseään tylsällä talouspuukolla: ”Kun musta tuntu, että sää tahdot lihaa!”

Ensimmäinen sairaalareissu Lapinlahteen toteutui marraskuussa 1952. Diagnoosi oli ensin psyykkisperäinen vainoharhaisuus, myöhemmin vainoharhainen skitsofrenia, nykynäkemyksen mukaan ehkä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Viidan kontaktit mielisairaaloihin jatkuivat elämän loppuun saakka.

Marraskuussa 1956 Viita ja Meriluoto erosivat. Kolmas morsian löytyi Kellokosken sairaalasta, kolmekymppinen Anneli. Häitä juhlittiin tarinaan sopivasti aprillipäivänä vuonna 1962.

Kieli kuin hehkuvaa laavaa

Kirjailijana Lauri Viita jätti jälkeensä kaksi mestariteosta: runokokoelman Betonimylläri (1947) sekä romaanin Moreeni (1950). Harvoin jos koskaan Suomessa on oltu niin yksimielisiä molempien neroudesta ja asemasta osana kansalliskirjallisuuttamme.

”Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta”, Finsk Tidskrift kuvasi Betonimylläriä.

”Moreeni on kaikkein painavimpia, sisäisesti kypsimpiä esikoisromaaneja, mitä neljän vuosikymmenen aikana olen joutunut käsittelemään”, V.A. Koskenniemi intoili. Viita oli kirjoittanut romaaninsa kuusi kertaa ja polttanut kaikki edelliset versiot.

Suomalaisille Viidassa oli sitä jotakin. Ulkoisesti hän oli miehinen ja voimakas, ajattelun ja kielen tasolla luova ja herkkä. Hän taivutti suomea sanoiksi tavalla, johon kukaan ei ollut kyennyt. Syntyi uusia sanoja ja merkityksiä. Kieli oli puheenomaista, mutta sillä ratkottiin maailmankaikkeuden arvoituksia.

”Moreenin jälkeen Viita ei tehnyt mitään kaupallista”, Jukka Lyytinen sanoo haastattelussa. Hänelle isoin yllätys oli Viidan ja Linnan syvä ystävyys, joka kesti ”Väpin” suunnattoman menestyksenkin.

Loppuvuodet olivat Viidalle hiipumista. Runokokoelmat eivät enää saavuttaneet Betonimyllärin suosiota tai myyntiä. Entäs sitten, Leevi -romaanin jatko-osa jäi kesken, mutta sen alkusivuille Pispalan kasvatti ehti kirjoittaa oman tuomionsa:

”On parempi, että kuolen kesken työni, kuin että työni kuolee ennen minua.”

Viimeinen taksikyyti

Lauri Viita täytti 49 vuotta 17. joulukuuta 1965. Neljä päivää myöhemmin hän lähti taksilla Mäntsälään ja istui auton etuistuimelle taksinkuljettaja Pentti Tikkasen viereen.

Päämäärään oli matkaa enää sata metriä. Helsingin suunnasta tuli vastaan kaksi kuorma-autoa. Etummainen hidasti kääntyäkseen oikealle. Takimmaisen kuljettaja, joka oli humalassa, väisti peräkolarin ohjaamalla vasemmalle vastaantulevien kaistalle.

Taksi ei ehtinyt jarruttaa lainkaan. Viita löi päänsä tuulilasiin ja yläruumiinsa kojelautaa. Turvavöitä saati turvatyynyjä ei ollut. Töölön ensiapuasemalla todettiin pahat rintakehävammat ja verta keuhkoissa.

Viita siirrettiin Helsingin Kirurgiseen sairaalaan Ullanlinnaan. Aamuyöllä hän sai voimakkaan sisäisen verenvuodon. Kuolinhetkeksi kirjattiin muutama minuutti ennen aamukahdeksaa 22. joulukuuta.

”Ajan melkein joka päivä Viidan kolaripaikan ohi”, Mäntsälässä itsekin asuva Jukka Lyytinen kertoo.

Viidan kuolinpäivänä ilmestyneessä Parnassossa julkaistiin hänen runosikermänsä Onni. Sen viimeisiä säkeitä siteerasi tuoreeltaan presidentti Urho Kekkonen vuoden 1966 uudenvuodenpuheessaan, ja ne ovat syöpyneet syvälle kansalliseen tajuntaan:

”Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.

Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.”

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua