Kuvat: Eemeli Nättinen / Into
KIRJAT | Viidennessä Lauri Nurmi -ekotrillerissä sukelletaan valtameren pohjaan uusien elämänmuotojen ja ydinsukellusveneiden perässä.
”Isomäki on idolinsa Jules Vernen jäljillä.”
ARVOSTELU
Risto Isomäki: Viimeinen erämaa
- Into Kustannus, 2023.
- 335 sivua.
Risto Isomäki on tunnettu ja tunnustettu tieto- ja kaunokirjailija, joka sai vuonna 2020 valtion tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon ”maan, meren ja ilmaston tulevaisuuden puolestapuhujana”. Isomäen uusimmassa ekotrillerissä puhutaan merten – ”viimeisten erämaiden” – puolesta. Vakava sanoma hukkuu kuitenkin vereen, kun kirjan sankari ratkaisee ongelmat roisilla väkivallalla.
Viimeinen erämaa (Into, 2023) kuuluu Isomäen laajassa tuotannossa niin sanottujen Lauri Nurmi -trillerien sarjaan. Se edustaa jännityskirjallisuuden uudempaa lajityyppiä, ekotrilleriä, jossa ympäristökatastrofit uhkaavat tuhota planeetan, ellei kirjan sankari, tässä tapauksessa Hangon suunnalla – Isomäen kakkoskodin nurkilla – asuva vegaani, Mahatma Gandhia ihaileva CIA:n ex-agentti ja kansainvälisille yrityksille turvallisuuspalveluja tarjoava konsultti Lauri Nurmi puutu peliin.
Kirjan alussa Nurmi ja hänen puolisonsa Katharine toipuvat kotonaan merenrantahuvilassa edellisestä seikkailusta (Atlantin kuningatar; Into, 2021), jossa Nurmi oli 1,5 kilometriä pitkän Afrikkaan jäätä kuljettavan valtamerilaivan turvallisuuspäällikkö. Uusi seikkailu alkaa, kun Nurmi ottaa vastaan tarjouksen liittyä merentutkimusalus Cryptid Huntin turvallisuuspäälliköksi. Asetelma on siis tuttu, mutta nyt kohteena on Atlantin keskiselänne, maailman pisin vuoristo, josta pinnalle näkyy vain joitakin saaria, kuten Islanti ja Azorit.
Mannerlaattojen liikahdusten ja tulivuorenpurkausten synnyttämistä syvänteistä retkikunta etsii todisteita uusista eliölajeista ja jopa eloonjäämisen taistelussa hävinneistä, mutta merenalaisten vuorten luolissa yhä sinnittelevistä tuntemattomista organismeista. Niiden löytäminen todistaisi, että evoluutio voi saada lukemattomia muotoja. Ihminen ei olisi yksin maailmankaikkeudessa, eikä välttämättä evoluution huippu.
Tässä utopiassa Isomäki on idolinsa Jules Vernen jäljillä. Cryptid Huntissa on annos Nautilusta, Kapteeni Nemon sukellusalusta, jota ensin luullaan suureksi merihirviöksi. Myös Cryptid Huntin miehistö pohtii, voisiko valtamerten syvänteissä elää tieteelle tuntemattomia merieläimiä ja jopa jättiläiskokoisia merikäärmeitä, joista kansantarut kertovat.
Kun kapteeni Nemo vie vieraansa kadonneeseen Atlantiksen kaupunkiin, löydetään Isomäen kirjassa The New Atlantis. Se ei ole Francis Baconin utopiaromaani 1600-luvulta, vaan mannerlaattojen risteykseen neljän miljoonan vuoden aikana muodostunut merenalaisten kalkkikivitornien vulkaaninen ”kaupunki”, josta tutkijat etsivät uusia elämänmuotoja. Ja kun Nautilus tuhoaa vihollisaluksen häikäilemättömästi ajamalla sitä päin, käy Cryptid Huntin miehistö Lauri Nurmen johdolla yhtä silmittömästi laivan valtaavien roistojen kimppuun.
* *
Niin, Isomäen kirjassa on ikään kuin kaksi tarinaa laitettu yksien kansien väliin. Noin 150 ensimmäistä sivua kertoo valtamerentutkijoista etsimässä uusia eliölajeja. Samalla Isomäki saa tilaisuuden valistaa lukijoitaan valtameren ekosysteemejä uhkaavista vaaroista, kuten ilmaston lämpenemisestä, merien saastumisesta ja kalojen teollisesta pohjatroolauksesta. Kun robottikamerat lasketaan syvemmälle kuin koskaan ennen, näkevät tutkijat jotain uutta ja huimaavaa: tieteelle tuntemattomia organismeja, rinnakkaisen evoluution jäänteitä – tai alun.
Kuvia ei kuitenkaan ennätetä tutkia tai tulkita, kun laivaan hyökätään. Alkaa kirjan toinen tarina, trilleriosuus. Tutkimusalusta on seurannut kaksi kalastaja-alusta, joissa onkin ollut uzbekkilaisia uusnatseja. Nämä kidnappaavat Cryptid Huntin ja sen miehistön. Uusnatsit pakottavat tutkimusaluksen muuttamaan kurssia. Lopulta laiva pysäytetään eteläiselle Atlantille ja robottikamera lasketaan mereen. Syvyyksistä paljastuu iso sukellusvene. Uzbekkien johtaja sanoo sen olevan vuonna 1990 uponnut neuvostoliittolainen ydinsukellusvene, jossa on aseena laukaisuvalmiita ydinkärkiä.
Cryptid Huntin sukeltajat pakotetaan nostamaan ydinkärjet. Heillä on siihen soveltuvat, syvänmeren sukelluksiin kehitetyt sukelluspuvut, ainoat lajissaan. Siksi uzbekit ovat vallanneet juuri tämän tutkimusaluksen.
Samalla kun ydinkärkiä nostetaan ja Nurmi miettii päänsä puhki ulospääsyä kiperästä tilanteesta, kirjailija saa mahdollisuuden valistaa lukijaa yhdestä valtamerten uhkatekijästä: meren pohjaan uponneista ja upotetuista ydinaseista ja muusta radioaktiivisesta materiaalista. Wikipedian mukaan viisi neuvostoliittolaisia, kaksi venäläistä ja kaksi yhdysvaltalaisia ydinsukellusvenettä on uponnut maailman merillä. Tunnettuja tapauksia ovat Atlantilla uponneet Thresher (USA 1963), Scorpion (USA 1968) ja K-219 (NL 1986), joiden uppoamispaikkojen lähelle Viimeisen erämaan tapahtumat sijoittuvat. Osa ydinaseista on saatu nostettua, mutta osa makaa merien pohjassa ruostuvien sukellusveneiden hautausmaalla. Meriin on myös tietoisesti upotettu suuria määriä erilaista ydinmateriaalia kylmän sodan vuosikymmeninä.
* *
Ydinsukellusveneet edustavat niin sanottuja pienoisydinvoimaloita. Ne olivat ensimmäisiä sovelluksia tästä nyt muodikkaasta keksinnöstä. Kirjansa jälkisanoissa Isomäki argumentoi pienoisydinvoimaloiden leviämistä vastaan: ”Nimittäin jos tulevaisuuden maailmassa olisi esimerkiksi satatuhatta pienydinvoimalaa, niihin kaikkiin tapahtuvia polttoaineen kuljetuksia olisi käytännössä mahdotonta vartioida niin hyvin, etteivät terroristit pystyisi halutessaan hankkimaan ydinaseen ensimmäisen vaiheen rakentamiseen soveltuvaa materiaalia.”
Samalla Isomäki vastustaa myös nykyisissä sähköautoissa käytettäviä litiumakkuja, koska litiumia käytetään myös ydinpommin valmistuksessa. Isomäki siirtyisi sähköautoissa natriumakkuihin, joita kehittää muun muassa suomalainen Broadbit Batteries.
Mutta miten Cryptid Huntin miehistölle kävi? Loppuratkaisu on jälleen Lauri Nurmi -sarjalle tyypillistä B-luokan trilleriä. Isomäki kirjoittaa tärkeistä asioista ja osaa popularisoida globaaleja ympäristöongelmia ja ydinteknologiaan liittyviä riskejä. Hän ei kuitenkaan malta ratkaista ongelmia yhtä sivistyneesti, vaan purkaa huolella rakennetun jännitteen roisilla väkivallalla.
Mikäli oikein laskin, Lauri Nurmi tappaa noin viisisataa kaapparia kirjan verisessä loppuratkaisussa.
Rambo olisi kateudesta vihreä.
Pauli Välimäki
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Romaani siitä, mitä on sota – arviossa Tommi Kinnusen Kaarna
KIRJAT | Kaarna on hyvin jäntevä ja tiivis romaani, jossa yhden perheen vaietut salaisuudet paljastuvat lukijalle kappale kappaleelta.
Aki Salmelan runoissa roinasta kasvaa pohdintoja ihmisyydestä – arviossa Epäsäännöllisiä kappaleita
KIRJAT | Aki Salmelan Epäsäännöllisissä kappaleissa aforistisuus ja ajalliset kerrostumat yhdistyvät lempeään huumoriin.
”Ehkä radikaaleinta on lempeys” – arviossa Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi
KIRJAT | Anna- Riikka Carlson kirjoittaa ystävyydestään Eeva Kilpeen kaunokirjallisessa tietokirjassa Rakas Eeva Kilpi. Kilven mukaan väsymys muuttaa ihmistä ja rikkoo ihmissuhteita.
Täydelliseksi dialogissa ei voi tulla koskaan, mutta oppia voi – arviossa Kai Alhasen Dialogikirja
KIRJAT | Dialogikirja on teos erityisesti dialogista kiinnostuneille ja sitä ohjaaville, kuten esimerkiksi tiiminvetäjille ja esihenkilöille, tai muuta ohjaustyötä tekeville.
