Lauma-kirjan kannesta tuijottaa kuvataiteilija Samuli Heimosen susi.
Kirja-arvostelu: Jouni Tikkasen Lauma on suden osaan eläytyvä kuvaus suden ja ihmisen vaikeasta suhteesta. 1880-luvulla susilauma tappoi lyhyessä ajassa yli 20 lasta.
Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa (Otava, 2019).
Koiran sanotaan olevan ihmisen paras ystävä, mutta samaa ei voi sanoa sudesta. Sutta on vihattu niin pitkään kuin meillä on ollut yhteistä historiaa. Iät ja ajat olemme liikkuneet samoilla metsästysmailla, saman saaliin kimpussa, joten yhteentörmäyksiä on tullut. Monien mielestä suden saisi hukka periä kokonaan.
Kun ihminen asettui aloilleen ja ryhtyi viljelemään maata ja pitämään karjaa, sen suhtautuminen eläimiin muuttui. Eläimet eivät enää olleet vapaita sieluja, joiden pyytämiseen liittyy taikamenoja, vaan ihmisen omaisuutta. Susi puolestaan näki tuon omaisuuden saaliinaan. Etenkin 1800-luvun lopulla, kun hirvet olivat harvinaisia, peurat kuolemassa sukupuuttoon, eikä kauriita tai villisikoja vielä Suomessa ollut, kääntyi susien katse ihmisten pihapiireihin, joista löytyi karjaa ja kotieläimiä.
Niitä sudet olivat varmaankin vaanimassa tammikuussa 1880, kun saaliiksi tarjoutui 8-vuotias Karl Johan Hörnberg. Hänestä tuli Mynämäen lauman ensimmäinen uhri. Se oli vasta alkua, sillä saman lauman toimesta lapsia kuoli vielä 21 lisää lyhyen ajan sisällä.
Konflikti suden ja ihmisen välillä kärjistyi äärimmilleen.
Biologi ja toimittaja Jouni Tikkanen (s. 1983) kuvaa Hörnbergin surman ja muut kauheudet dramaattisesti ja yksityiskohtaisesti kirjassaan Lauma, joka kertoo 1880-luvun lastensurmista ja susivihan pitkästä historiasta. Draama syntyy kuitenkin tosiasioista, ei paisuttelusta tai mystifioinnista.
Lauma on tietokirja, mutta samalla se on myös jännittävää, tosipohjaista seikkailukirjallisuutta. Sen pääosassa on Mynämäen susilauma, joka kiihdytti susivihan suoranaiseksi sodaksi, jossa liikuteltiin isoja joukkoja ja käytettiin lopulta jopa armeijan lentokoneita ja konepistoolimiehiä. Vainojen mittakaava tuntuu järjettömältä, mutta aina suden päälle on läikytelty ylimitoitettua vihaa.
Ja aina kun vihaa on haluttu lietsoa, on herätetty henkiin pahamaineinen Mynämäen lauma.
* *
Tikkanen herättää susilauman henkiin poikkeuksellisella tavalla. Hän haluaa kertoa, millaista suden elämä oli Suomessa 1880-luvulla. Laumassa käytetään tietokirjalle varsin poikkeuksellisia keinoja. Kerronnassa Tikkanen menee suden nahkoihin ja kuvaa asioita suden näkövinkkelistä. Ratkaisu toimii, koska Tikkanen on paitsi hyvä kirjoittaja, myös perehtynyt aiheeseen perinpohjaisesti. Hän on tehnyt paljon taustatöitä selvittääkseen yksityiskohtia: tutkinut sääkarttoja, pyyntimerkintöjä ja kirkonkirjoja. Niinpä Laumasta muodostuu elävä, ilmeikäs ja uskottava kokonaiskuva.
Kirjassa sudet todellakin tuntevat, ajattelevat ja ennen kaikkea haistavat. Näitä ”haisemia” kuvataan sujuvasti ihmisen kielellä. Jos tämän näkökulman hyväksyy, on Lauma lennokasta ja elämyksellistä luettavaa.
Eläimen inhimillistäminen viedään Laumassa pitkälle, mutta myös ihminen eläimellistetään. Siinä missä susi raatelee avuttomia ihmislapsia, hakkaa ihminen kuoliaaksi somia sudenpentuja. Pelkoa, paniikkia ja surua koetaan niin ihmisperheissä kuin susilaumoissakin. Kirjan lukija voi eläytyä kohtaloihin ja tuntea myötätuntoa niin susia kuin ihmisiäkin kohtaan.
Miksi Mynämäen lauman sudet sitten kävivät ihmisten kimppuun? Moni susien puolustaja on pitänyt kyseisiä yksilöitä milloin vesikauhuisina tai muuten häiriintyneinä, milloin koirasusina, jotka geeniensä takia ajautuivat tarpeettoman lähelle ihmistä. Sellaistakin selitystä on tarjottu, että lapsenmurhiin syyllistyivät ihmiset itse ja vierittivät syyn susien niskoille. Tikkasen käsittelemissä tapauksissa sellaisesta ei kuitenkaan ole viitteitä.
Tikkanen itse kiinnittää huomiota elinympäristön muutoksiin. Muuttuvissa olosuhteissa eli riistan vähetessä susien oli pakko etsiä saalista muualta. Karja ja kotieläimet houkuttelivat sudet ihmisten pihojen liepeille, josta sudet löysivät lopulta saaliikseen myös ihmislapsia.
Ei susi pahuuttaan käynyt ihmisen kimppuun, vaan koska muu ruoka kävi vähiin.
Kirjassa saadaan selville, että ainakin Mynämäen lauman koiras oli täysi susi. Asia varmistetaan DNA-testin avulla kuten nykyaikaisen rikostarinan teknisessä tutkinnassa. Lauman uros on säilynyt täytettynä, joten näyte saadaan sen hampaasta. Naaraan jäänteitä ei ole säilynyt. Se kuitenkin tiedetään, ettei se voinut olla koira, sillä se tuli kiimaan susien vuosirytmissä. Karvakin riittäisi varmistamaan, oliko kyseessä susi vai koirasusi, mutta sitä karvaa ei enää koskaan löydy.
* *
Laumassa on paitsi hurja määrä asiaa, myös kaunokirjallista tehoa. Vetävä tarina, rehevä kieli ja kirjoittajan voimakas oma ääni tuovat mieleen Teemu Keskisarjan teokset. Lauman parhaita jaksoja lukee kuin hyvää romaania ja samalla tulee kuin varkain ahmineeksi suuren määrän tietoa susista ja 1800-luvun lopun elämästä Suomessa.
Susivihan sokaisemina sudet jahdattiin miltei sukupuuttoon. Nyt niitä on parisensataa, ehkä puolet vähemmän kuin Mynämäen lauman aikoihin. Olotkin ovat täysin toisenlaiset. Metsissä riittää hirviä ja muuta riistaa, eikä karjaa enää pidetä ihmisten pihapiireissä samaan tapaan kuin ennen. Mutta susiviha ei katoa mihinkään. Nykyisin sitä lietsoo lähinnä se, että sudet herkästi tappavat reviireillään liikkuvia metsästäjien koiria, ihmisen parhaita ystäviä.
Syvempänä juonteena Laumassa kulkee ihmisen luontosuhteen pohtiminen. Se ei olekaan aivan yksinkertainen asia. Erittäin hyvää oheislukemistoa Jouni Tikkasen Laumalle on Juha Kauppisen Monimuotoisuus (Siltala 2019) ja Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019).
Sen Laumastakin voi oppia, että elämä on monimuotoista, niin suden kuin ihmisenkin elämä.
Juho Hakkarainen
