Kirja-arvostelu: Roomalaiset ja barbaarit -kirja vastaa otsikon kysymyksiin niin hyvin kuin se kai on mahdollista. Lukija myös saa kuvan myös kansojen sekamelskasta ja niiden liikehdinnästä imperiumin ympärillä.
Sellainen tuntu kirjasta jäi, että roomalaiset olivat samaa sakkia alistamiensa ja hyödyntämiensä barbaarien kanssa, eivät silti kaikki. Barbaareissa taas oli yhtä jaloja tapauksia kuin myyttien mukaan roomalaisissa. Ainakin joissakuissa.
Maijastina Kahloksen Roomalaiset ja barbaarit on vain kaksi ja puolisataa -sivuinen teos. Osin senkin takia vuosisadat vilahtelevat muutosten ja mullistusten ryöppynä. Pääosassa on Rooman valtakunta, välttämättömissä sivuosissa valtakunnan ympärillä elävät kansat ja ihmisryhmät. Rooma mittaa niitä ja ne Roomaa.
Tavalliselle lukijalle on helpotus, että suuret linjat on aluksi esitetty vuosilukuina. Ne auttavat heittäytymisessä seikkailuun, jossa sotien, juonittelujen ja valtapolitiikan myllerrystä orkestroi vallanpitäjä toisensa perään niin Roomasta kuin sen naapureistakin. Aika ajoin kirjoittaja hypähtelee triviaaliviihteen pariin hakemalla ajankohtaisia rinnastuksia antiikkiaiheisista elokuvista. Se palvelee usein keventävästi samaa tarkoitusta kuin kirjoittajan suoranainen ehdotus lukijalle, että hankalasti määriteltävien kansanryhmien, kuten kelttien, germaanien ja slaavien, ympärille voi halutessaan panna ironiset lainausmerkit.
Se taas muistuttaa nöyrästi ja rennolla otteella siitä, kuinka vakavassakin historiantutkimuksessa on viljalti oletuksia ja suhteellisia käsitteitä.
* *
Roomalaisten ja barbaarien näkökulma on kreikkalaisten ja roomalaisten ylivaltaa. Heidän kirjallinen materiaalinsa määrittää tahdin, sillä barbaarien aineisto on niukkaakin niukempi. Maijastina Kahlos on itse tulkkina koko ajan varpaillaan muistuttamassa lukijaa antiikin historiankirjoittajien rajoituksista, heidän maailmankuvistaan ja intresseistään. Ne eivät ole yhtä kuin objektiivinen totuus.
Etniset ryhmät – ne barbaarit – niputettiin antiikissa yksinkertaisesti ei-kreikkalaisiksi ja myöhemmin ei-roomalaisiksi. Ei ole pitkä aika siitä, kun meillä puhuttiin yleistäen afrikkalaisista, vaikka maanosa on täynnä eri kulttuureita ja kieliä. Afrikkalaiset kun ovat enemmän tai vähemmän mustia…
Barbaarit – keitä sitten tällä kertaa ovatkaan, kenties hunneja – hyökkäävät roomaan Ulpiano Checan maalauksessa vuodelta 1887. Kuva: Wiki Commons
Imperiumin sotilaallinen ja sivistyksellinen hallinta oli monien roomalaiskirjoittajien mukaan luonnollinen olotila. Cicero muotoili tämän tähtiin kirjoitetun näkemyksensä kaartelematta niin, että roomalaiset tekivät provinssien asukkaille suuren palveluksen olemalla heidän herrojaan.
Rooman vallan ajalta on lukuisia esimerkkejä barbaarivihollisista, jotka kukistettiin ja liitettiin keskusvaltaan. Rajanaapureiden kanssa liittouduttiin, jos se oli olojen rauhoittamiseksi tai vaikka kaupankäynnin kannalta viisasta. Barbaarien Roomalle myötämielisiä hallitsijoita tuettiin, hankalia tapauksia eliminoitiin. Käänteet olivat nopeita: kun vastikään oli taisteltu keskenään, oltiin jo piankin hyvää pataa ja käytiin yhdessä uuden vihollisen kimppuun.
Roomalaiset olivat taitavia strategeja. He esiintyivät rajojaan laajentaessaan vapauttajina, eivät valloittajina. Roomalaisen ihanteen mukaan valloitettuja kansoja piti hallita oikeudenmukaisesti, mutta tarvittaessa se unohtui. Varsinkin Seneca moitti maanmiehiään julmuudesta ja Petronius Satyriconissa pilkkasi Rooma-propagandaa kyltymättömästä verenhimosta: ”Jo maan koko piiriä hallitsi Rooma, / meriä ja maita kuun sekä auringon ratojen alla, / eikä saanut kyllikseen.”
* *
Maijastina Kahlos lanseeraa barbaareista puhuttaessa kiintoisan käsitteen ”hyvä vihollinen”, jollaista roomalaiset tarvitsivat oikeuttamaan offensiivejaan. Olennaista oli taata kauppasuhteiden toimivuus, saada uusia markkinoita, veroja, tavaraa ja orjatyövoimaa, jotta kuuluisa roomalainen koneisto pelaisi. Alkuperäisväestölle suotiin rauhan vakiinnuttamiseksi taktisesti itsehallintoa, omia lakeja ja uskonnollisia tapoja. Organisoitu, vahvimmillaan ylivoimainen sotilasmahti, kivetyt tiet, vesikuljetukset ja akveduktit mahdollistivat valtakunnan kattavan logistiikan.
Antiikin tyyppikuvastossa barbaari oli hurja, arvaamaton ja sivistymätön, roomalainen oli järkevä, kurinalainen ja sivistynyt. Mutta eivät kaikki voineet kehua ”puhtailla” sukupuillaan. Ensimmäisellä vuosisadalla keisari Claudius muistutti, että monet Rooman ylhäisösuvuista olivat alkuperältään barbaareja.
Ratsumies roomalaisessa sotilas- tai metsästysasussa. Myöhäisantiikkinen mosaiikki Karthagosta 400-500-luvulta. Teoksen kansi.
Roomalaisuus tarkoitti ennen kaikkea yhteistä kieltä, latinaa, uskoa yhteiseen syntyperään eli Romuluksen ja Aeneaan sukuun, esi-isien tapoja, roomalaista oikeutta ja uskontoa ja asuinpaikkana Roomaa. Perusteet Rooman yliherruudelle ammennettiin mytologiasta, suden kasvateista Romuluksesta ja Remuksesta sekä troijalaisista esi-isistään. Juppiter oli ennustanut tulevan suuruuden, eikä ylijumala erehtynyt. Voitot barbaareista vahvistivat ja oikeuttivat keisarin jumalallista asemaa.
Provinssihallinnon lisäksi Rooma kontrolloi ympäristöään vallattujen maitten vasallihallitsijoiden avulla. Esimerkiksi Juudeassa Herodes Suuri ei Rooman liittolaiskuninkaana ollut Syyrian roomalaisen käskynhaltijan vaan suoraan keisarin ja senaatin alainen. Hän varusti kyllä sotilaita Roomalle, mutta oli sisäisissä asioissa riippumaton. Tällaiset joustavat puskurivaltiot takasivat Augustuksesta alkaneen pitkää rauhan aikaa, pax romanaa.
Tarvittaessa roomalaiset eivät ulkosuhteissaan kaihtaneet syrjäyttää paikallista hallitsijaa. Lahjonta ja murhat olivat Kahloksen mukaan olennainen osa diplomatiaa. Barbaarikuninkaille osoitettu anteliaisuuskin viesti samalla siitä, kuka on herrojen herra.
* *
Maijastina Kahlos esittelee ja erittelee roomalaishistorioitsijoiden yksinkertaistavia käsityksiä gallialaisista, britannialaisista, germaaneista, persialaisista, gooteista, hunneista. Kristillisellä ajalla runoilija Aurelius Prudentiuksen jako oli selvä: roomalaisuus edusti ihmisyyttä, se taas kristillisyyttä. Eläimellisyys oli barbaarisuutta ja pakanuutta. Hän rinnasti barbaarisuuden polyteistisiin kultteihin, siis myös roomalaisten jumaltarhaan ja valtakunnan mytologiseen syntyyn.
Roomalainen kristitty historiankirjoittaja Paulus Orosius ajatteli jopa gootti Alarikin toimineen Jumalan työkaluna hävittäessään Roomaa. Hänen kauttaan syntiset roomalaiset saivat rangaistuksensa, mutta verraten lievän Alarikin kristillisyyden ansiosta.
Barbaarit eivät olleet keskenään lojaaleja vaan taistelivat roomalaisten liittolaisina keitä vastaan hyvänsä. Ajatus yhtenäisestä barbaaririntamasta roomalaisia vastaan on Kahloksen mukaan täysin moderni, harhaanjohtava kuvitelma. Samoin roomalaiset kilpailivat vallasta keskenään ja keiden barbaarien kanssa tahansa. Niinhän olivat tehneet jo kreikkalaiset persialaissodissa 500 eaa.
Kirja kiteyttää myös paljon pohditun Rooman tuhon syyt, jotka eivät enää tämän kirjan luettuaan olekaan yllätys. Länsi-Rooman provinssit olivat sotapäälliköiden, niin barbaarien kuin roomalaistenkin, hallussa. He laajensivat kaikin mahdollisin keinoin omaa valtaansa. Jatkuvat vallanvaihtoihin liittyvät levottomuudet ja sotaherrojen polkaisemat sisällissodat heikensivät läntisiä provinsseja kohtalokkaasti.
Risto Ojanen
