Kuin kodikas juttutuokio mukavan naapurin kanssa – arviossa Elizabeth Stroutin romaani Voi William!

Kuvat. Leonardo Cendamo / Tammi

Amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout tuli suomalaisille kunnolla tutuksi vasta Olive Kitteridge -televisiosarjan myötä vuonna 2014. Samanniminen romaani oli julkaistu Yhdysvalloissa jo vuonna 2008, mutta sen suomennos ilmestyi vasta vuonna 2020. Samoihin aikoihin myös muu Elizabeth Stroutin tuotanto oli alkanut kiinnostaa.

Nimeni on Lucy Barton -romaani ilmestyi vuonna 2018, ja sille tavallaan jatkoa oleva Voi William! julkaistiin Tammen keltaisessa kirjastossa Kristiina Rikmanin suomentamana huhtikuussa 2022. Jokin Lucy Bartonissa kiehtoo – tai siis Elizabeth Stroutin tavassa kirjoittaa hänestä – tai oikeammin hänenä!

* *

Lucy Barton on mukavasti menestynyt ja arvostettukin kirjailija, jonka elämisessä  ja olemisessa heijastuu yhä edelleen vaatimaton tausta. Hän on kotoisin maissipeltojen ympäröimästä pikkukaupungista, köyhästä perheestä, jonka jäsentenväliset suhteet ovat oudot, jotenkin jähmeät ja mykät.

Vartuttuaan Lucy halusi pois ahdistavasta ympäristöstään, ja pääsi myös. Hän opiskeli yliopistossa, tapasi Williamin, meni hänen kanssaan naimisiin ja he saivat kaksi tytärtä. Tyttöjen aikuistuessa ja lähtiessä opiskelemaan Lucy erosi Williamista (tämän petettyä häntä) ja paneutui kirjoittamiseen.        

Voi William! -kirjan nykyhetkessä Lucy on kuusissakymmenissä ja William täyttänyt 70. Tyttäret ovat avioituneet tahoillaan. William on kolmatta kertaa naimisissa ja Lucy on jäänyt hiljattain leskeksi toisesta, onnellisesta, avioliitostaan. Tiedemies-William toimii edelleen yliopistotutkijana, vaikka eläkeiässä jo onkin. Kaikilla on hyvät välit kaikkiin eikä kukaan kanna kaunaa kenellekään.

Lucy asuu New Yorkissa ja rakastaa kaupunkia. Hän ei mielellään puhu lapsuusajoistaan, mutta sen hän on huomannut, että newyorkilaiset halveksivat, joko avoimesti tai verhotusti, vaatimattomista oloista suurkaupunkiin muuttaneita. (Täysin sivuuttaen sen tosiasian, että kun vähän pintaa raaputtaa, he kaikki ovat jostakin muualta!)

William on melkoisen itsetietoinen, mutta hänellä on salainen trauma: hänen isänsä oli saksalainen, työvelvoitteisena sotavankina toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin saapunut. Väärällä puolella taistellut, siis natsi. Mutta oliko hän todella sitä, se kalvaa Williamia edelleen.

Isänsä kuollessa William oli vasta teini-ikäinen. Williamin äidin tavatessa Williamin tulevan isän hän oli vielä naimisissa vauraan perunanviljelijän kanssa, jonka tiluksille nuori saksalainen sotavanki oli määrätty työhön.

Miksi ihmeessä Lucy kertoo meille Williamin vaiheista? Sillä niin hän sanoo haluavansa tehdä, vieläpä ehdottoman rehellisesti. Kaikesta on kuitenkin kulunut jo kauan, ja jokaisella, jolla on tai on ollut kytköksiä toisiin kirjassa esiintyviin henkilöihin, on elämä ihan kelpo mallilla eikä kenelläkään pitäisi olla tarvetta katsoa taaksepäin. Miksi siis Lucy tekee niin?

Lucy kyllä mainitsee, että Williamille on tapahtunut hiljakkoin kaksi merkittävää asiaa, joihin hän aikoo palata myöhemmin. (Sehän on kirjoittajan keino pysyttää lukijan mielenkiinto vireillä.) Mutta ennen kuin kirjassa päästään vaikkapa noihin Williamiin liittyviin yllättäviin sattumuksiin, Lucy ehtii käydä kosolti läpi häntä itseään, hänen ja Williamin entistä avioliittoa sekä monia muita menneitä aikoja koskevia muistoja.

Lucy ei kiirehdi kertomisessaan, vaan kiertelee sivupoluilla pyrkien kuitenkin koko ajan ilmaisunsa tarkkuuteen varmistaen tämän tästä, että lukija ymmärtää asiat oikein tähdentämällä ”tarkoitan vain, että” ja ”yritän tällä sanoa”. Näiden välihuomautusten ja selvennysten lisäksi Lucylla on tapana lausahtaa kertomiensa tarinoitten päätteeksi loppukaneetiksi: ”Ja se siitä.”

Lucy ikään kuin rupattelee lukijoille kuljettaen kertomuksiaan polveilevasti mutta silti määrätietoisesti kohti jonkinlaista lopputulemaa. Tai näin lukija ainakin olettaa. Ja niin analyyttinen ja oivaltava kuin Lucy onkin, hän ei tule kertaakaan kyseenalaistaneeksi lukijan kiinnostusta! Mutta mitäpä me näistä kostumme? Ventovieraitten ihmisten asioista!

* *

Elizabeth Stroutin kirjalleen valitsema rakenne on aika metka. Lucy palaa mielessään menneisiin tapahtumiin verraten samalla aiempia ajatuksiaan tämänhetkisiin tulkintoihinsa. Miten hän reagoi silloin? Mitä olisi pitänyt sanoa? Lucy on aina ollut toisia kuunteleva ja itse vaikeneva. Tai sitten hän sanoo, mitä hänen oletetaan tai toivotaan sanovan.

Kriisissä oleva William avautuu edelleen Lucylle huolistaan ja painajaisistaan raskauttaen Lucya niillä. William on saanut yllättävää tietoa äitinsä eli Lucyn entisen anopin menneisyydestä. Järkyttynyt William tukeutuu Lucyyn kuin vanhasta tottumuksesta, ajattelematta lainkaan tämän tilannetta tuoreehkona leskenä.

Lucy ei ole tottunut pitämään puoliaan, koska hän on liian mukautuva. Lucyn tarinoinnin mittaan lukijana miltei suututtaa se, miten Lucy antaa muiden kävellä ylitseen todeten kuin olkiaan kohauttaen, ettei joillakin asioilla ole oikeastaan väliä. Sen sijaan Lucy tarkkailee ihmisiä, asioita ja tilanteita ja pohtii niitä jälkeenpäin. Hän myös myöntää olevansa säikky ja odottavansa aina jotakin pahaa tapahtuvaksi. Tietynlainen varuillaanolo on seurannut häntä lapsuudesta asti. Williamin tapaamista Lucy pitää edelleen elämänsä pelastusrenkaana, ja ehkä hän juuri sen vuoksi, lojaaliudesta, hän on valmis olemaan Williamin olkapäänä nyt, kun tämä tarvitsee hänen apuaan ja tukeaan.

Lucyn tarinoinnissa liikutaan sekä nykyhetkessä, lähivuosissa että taaempana ajassa. Kertoessaan lukijoille irrallisista tapahtumista ja luodatessaan samalla mennyttä ja nykyistä, asiat loksahtelevat lopulta kohdilleen hänenkin mielessään ja asettuvat perspektiiviin. Samalla ne täsmentyvät. On ajateltava virkkeet loppuun: Lucyhan on ammatiltaan kirjailija.

Pitkin kirjoittamistaan Lucy on huokaissut ”Voi William”, mutta hän on sanonut sen monilla eri äänensävyillä! Useimmiten myötätuntoisesti, mutta myös kärsimättömästi tai ärtyneesti. Kulkiessaan nyt Williamin rinnalla tämän tukimusmatkalla äitinsä menneisyyden salaisuuksiin Lucy alkaa nähdä Williaminkin toisin. Lucy on ollut vuosikymmenet niin kiitollinen Williamin tarjoamasta poispääsystä lapsuutensa ja nuoruutensa ahdistavasta ja näköalattomasta maailmasta ja mahdollisuudesta hengittää vapaammin, ettei hän ole ymmärtänyt, että itsehän hän on omaa elämänpolkuaan raivannut, avartanut ja ratkaisujaan tehnyt. Välillä toisten avulla, välillä toisten vuoksi, mutta myös toisista huolimatta.

Lucy muistaa asiat ja tilanteet hyvin tarkasti, mutta pohtiessaan tapahtumia näin jälkikäteen ja muuntaessaan ajatuksiaan kirjalliseen muotoon hän näkee kaiken täsmällisemmin ja eri valossa. Antaako hän siis nyt itselleen ja muille jonkinlaisen synninpäästön – ja jos, niin mistä?

* *

Elizabeth Strout on taitava kirjoittaja, ja Lucyn näkökulmasta kirjoitettu teksti on sellaisenaankin ehjää ja ajatuksia herättävää, mutta ainahan lukija toivoo kirjoilta jonkinlaista, ehkä ylentävääkin yhteenvetoa. Lucy päätyy kuitenkin jotensakin latteasti vain siihen, että ”ihminen on aina mysteeri”.

Oman arvioni Elizabeth Stroutin romaanista Voi William! voisinkin päättää, pilke silmäkulmassa, Lucylta lainattuihin sanoihin: ”Ja se siitä”.

Ritva Alpola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua