Korttihuijarien matkassa sata vuotta sitten – arviossa Kari Koskelan Kolmen kortin heitto

Kuva: SKS Kirjat

1910- ja 1920-luvulla Suomessa rautatieverkoston laajentuminen avasi uusia tapoja liikkua paikasta toiseen. Junamatkojen liminaalitila oli myös nykyistä leveämpi: ei puhuttu tunnin junista, kun Helsingistä Turkuunkin matkattiin vuonna 1916 junalla kuutisen tuntia. Siinä ajassa ehtii tehdä tuttavuutta ja vähän koijatakin kanssamatkustajia tienestin toivossa. Pysähdyksiäkin oli enemmän, joten rikollisten oli helpompaa poistua junasta, jos tilanne alkoi kuumottaa.

Aikakauden rahvaan perusviihteisiin kuului kortinlyönti. Se kuului samaan yleisesti paheksuttavien asioiden joukkoon kuin paritanssi. Korttia lyötiin paljon kesäaikaan pusikoissa kokoontumispaikkojen lähistöllä, talvella siirryttiin esimerkiksi saunarakennuksiin. Kortinlyöntiin liittyi olennaisesti paitsi rahasta pelaaminen myös juopottelu, mikä ei tietysti aikakauden raittiusväelle sopinut sitten ollenkaan. Tämä tuomittava kortinpeluu pusikoissa oli rahvaan hupia, mutta epäilemättä korttia pelattiin paremmissakin piireissä, missä sitä ei välttämättä nähty aivan samanlaisena ongelmana.

Kolmen kortin heitto ei varsinaisesti ole kortinpeluuta; ei sitä korttiringeissä pelattu, koska sehän ei ole mikään kiinnostava peli. Se on klassinen korttihuijaus, joka on vain naamioitunut rehdiksi uhkapeliksi. Jakaja näyttää pelaajalle, mikä kolmesta kortista on maalikortti ja sekoittaa sitten kortit. Pelaajan on voittaakseen arvattava, missä maalikortti on. Lähtökohtaisesti peli on jakajan puolella, kun vain yksi kortti kolmesta on oikein, mutta tarkkaavainen pelaaja uskoo tietysti kykenevänsä seuraamaan jakajan liikkeitä ja tietämään, minne maalikortti päättyy. Kolmen kortin heitto ei kuitenkaan ole rehtiä peliä: taitava jakaja pystyy helposti varmistamaan, ettei pelaaja voita koskaan.

Kolmen kortin heitto (SKS Kirjat, 2025) käsittelee kortinpeluuseen liittyviä näkemyksiä yleisemmin, rautateiden matalaa maailmaa irtolaisineen ja kauppamiehineen. Kari Koskela on  perehtynyt huolella aikalaislähteisiin: hän on penkonut poliisin ja oikeuslaitoksen pöytäkirjoja ja sanomalehtiarkistoja. Niistä piirtyy kuva aikansa ihmisistä, uudenlaisen yhteiskunnan muotoutumisesta ja siellä vähän irtonaisesti liikkuvien ihmisten toiminnasta, jonka uusi yhteiskuntarakenne on mahdollistanut. Kaikki liikkuvat kauppiaat eivät suinkaan olleet rötöstelijöitä, mutta tällaisen rahvaan pienen kaupustelun yhteydessä pikkupetosten tekeminen ja kevyt koijaaminen ei ole välttämättä ollut moraalisesti kovin tuomittavaa.

Koskelan isona esimerkkinä on vuonna 1927 ratkennut rikosvyyhti, jossa kuusi miestä sai raskaat tuomiot näkyvässä, julkisessa oikeudenkäynnissä. Tässä jutussa oikeudella oli haluja antaa kovat tuomiot ja tehdä tästä ennakkotapaus, jolla suitsittaisiin petosrikollisuutta. Siinä onnistuttiinkin: pelimiesten saamat kovat tuomiot hävittivät kolmen kortin heiton huijarien työkalupakista. Sen mukana olemiselle oli hyvä syy: rikolliset saattoivat aina vedota siihen, että uhri halusi itse osallistua uhkapeliin ja hävisi sinänsä rehdissä pelissä rahansa. Tottahan se ei ollut, mutta jos tapauksen sai näyttämään uhkapeliltä, rangaistukset olivat pienempiä ja uhrikin oli silloin syytettyjen joukossa. Tässä pelimiesten tapauksessa oikeus kuitenkin toteutui ja tuomiot tulivat petoksista ja muista raskaammista rikoksista.

Koskela on selvästi perehtynyt aiheeseensa huolella ja kirjoittaa siitä sujuvasti, vaikka teksti tulviikin nimiä, rahasummia ja muita yksityiskohtia. Rikosten vaiheet ja koijareiden toimintatavat piirtyvät kirjan sivuilta eloisasti. Kolmen kortin heitto on kiinnostava kurkistus sadan vuoden takaiseen Suomeen. ”Vaikka rikokset ovat aikaansa sidottuja, jokin näyttäisi silti olevan ylihistoriallista: rikollisiin tekoihin on aina tie. Esimerkiksi valehenkilöllisyyksillä huijaaminen tietoverkoissa on nykyisin arkipäivää”, Koskela kirjoittaa ja lopettaa: ”Siksi ei voi välttyä ajatukselta, että jos on olemassa rikoksia, jotka voidaan tehdä, ennemmin tai myöhemmin ilmaantuu ihmisiä, jotka niitä tekevät.”

Meidän aikamme rikollisuus on toisen näköistä ja omalla tavallaan meidän aikamme kuva – esimerkiksi kansainvälisen rikollisuuden ujuttautuminen yksittäisten pikkurikollisten maailmaan on aivan toisennäköistä, kun huumeita voi tilata verkosta ja niin edelleen. Sata vuotta sitten piirit olivat pienemmät, mutta aikakaudella oli omat rikollisuuteen liittyvät erityispiirteensä, joita enää ei ole. Ehkäpä sadan vuoden takaisista petoksista lukeminen voi myös herättää jonkun suhtautumaan kriittisemmin myös nykyisiin huijausyrityksiin.

Mikko Saari
@msaari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua