Kirkessä tuttu myytti saa uudet kasvot – Madeline Millerin toinen romaani on kioskifantasian yläpuolella

Kuva: Nina Subin / WSOY

Antiikin myytit ja muut vanhat kertomukset jaksavat kiehtoa vuosisadasta toiseen ja ottavat aina silloin tällöin uusia muotoja. Eeppiset legendat ja kansantarut sekä niiden perilliset pitävät suurta yleisöä otteessaan.

Edellisestä kertovat muun muassa Star Warsin kaltaisen franchisen suosio sekä Game of Thronesin ja The Witcherin lisäämä kiinnostus fantasiaa kohtaan.

Myös antiikin legendoihin palataan niin historian kuin myyttien osalta uudestaan ja uudestaan. Madeline Millerin toinen romaani, Kirke (WSOY, 2021), ottaa asiakseen muovata Odysseiasta ja muutamista muista kreikkalaisista myyteistä oman, feministisen näkemyksensä.

Teos on itsenäinen jatko-osa Millerin suursuosion saaneelle romaanille Akhilleen laulu (Basam Books, 2012), joka kertoo Iliaan tarinan rakastavaisten, Akhilleen ja Patrokluksen, näkökulmasta. Näihin tapahtumiin viitataan kuitenkin Kirkessä vain lyhyesti.

Nimensä mukaisesti romaanin keskiössä on puolijumalatar, nymfi Kirke, aurinkona taivaalla hohtavan titaani Helioksen tytär. Kirke on sisaruskatraan halveksituin ja syrjityin. Toisin kuin muilla oikullisilla jumalolennoilla, häneltä löytyy kyky sääliin.

Kirkestä ja hänen sisaruksistaan tulee joka tapauksessa jotain ennen näkemätöntä: velhoja ja noitia. Näiden taikavoimia pelästyvä Helios karkottaa Kirken syrjäiselle Aiaian saarelle esimerkiksi muille. Saari tuntuu aluksi vankilalta mutta voimiaan yhä paremmin hallitseva noita oppii pian rakastamaan vapauttaan.

Tässä vaiheessa kritiikkiä lukeva varmaankin tajuaa, että kysymyksessä on vertauskuvallinen, feministinen tarina naisen kasvamisesta hallitsemaan omaa elämäänsä, omaa saartaan, omaa tilaansa.

Naiseus ja noituus

”Noituus on pelkkää raadantaa. Jokainen yrtti on etsittävä kolostaan, korjattava ajallaan, puhdistettava liasta, lajiteltava ja kuorittava, pestävä ja valmisteltava. Sitä täytyy käsitellä ensin näin, sitten niin, jotta saisi selville, missä sen voima piilee. Kärsivällisesti, päivästä toiseen, on opittava virheistään ja aloiteltava alusta. Joten miksi en pannut sitä pahakseni? Tai miksei kukaan meistä?”

Matkassa on mukana sivuhahmojen katras kuolevaisista hirviöihin ja jumaliin. Ottaen huomioon, että suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu yhteen paikkaan, Kirken saarelle, henkilöhahmoja on runsaasti. Kertomus ei koskaan tunnu jämähtävän paikalleen. Mytologioista tutut tapahtumat luetellaan uskollisesti.

Miller pistää Kirkensä kävelemään naiseuteen liitettävien kokemusten lävitse aina omien voimavarojen löytymisestä äitiyden vaikeuksiin. Joskus ratkaisu toimii, joskus ei. Kirke esimerkiksi kokee äitinä olon myös taakkana, mikä tuntuu aavistuksen päälleliimatusti kirjailijan tavalta ottaa kantaa nykyään paljon keskusteltuun syyllisen vanhemmuuden käsitteeseen.

Päähenkilö jääkin paikoin ohueksi. Sankarittaren heikkoudet ohitetaan kepein askelin, vaikka jotain yritetään tiristää siitä, että Kirke päätyy katumaan kanssaan samasta miehestä kilpailevan Skyllan myrkyttämistä ja muuttamista merihirviöksi. Lukijan empatian herättämiseksi vaikeiden kysymysten sivuuttaminen onkin parasta, kiinnostavia ajatuksia se ei nosta pintaan. Teoksen yhteydessä on puhuttu sen feminismistä, mutta se on lopulta yllättävän kevyt kuorrute seikkailullisessa kertomuksessa.

”Mitä itse tekisin?” on sisäisiä konflikteja kuvaavan proosan osalta tärkeä kysymys. Jos lukija ei päädy kysymään sitä itseltään, kertomus maistuu paperilta, erityisesti jos kirjailijan tyyli ei nouse kertomuksen yläpuolelle, siis ole nautittavaa itsessään.

Tarinan suoraviivaisuudesta kertoo, että sen foreshadowing-tekniikat tuntuvat naurettavilta. Esimerkiksi kun Kirke kohtaa pienen Ikaroksen, pojasta todetaan, ettei hän pelkää elävää tultakaan. Juupa juu. Enteitä ja ennustuksia ennestään tulvivassa maailmassa ei tarvittaisi enempää silmäniskuja myös kertojalta.

Ripaus vanhaa, hyppysellinen uutta

Kertomus on varsin uskollinen kreikkalaisille myyteille, joskin niitä tuntevista voi olla mielenkiintoista havainnoida, millaisia ratkaisuja Miller on tehnyt: välillä on valittu homeroslaisempi näkökulma, toisinaan joku vähemmän tunnettu selitys.

Joskus tulkinta taas on kokonaan modernisoitu: esimerkiksi Odysseuksesta muokataan romanttista kertomusta varten silkan alistajan sijasta viisas vaikkakin elämän kovettama mies. Tarinan keskiöön on saatava romanssi, ja Homeroksen näkemyksen toistaminen sellaisenaan olisi nykylukijalle turhan toksista. Ironista kyllä Kirken omassakin tarinassa Odysseus on yksi ristiriitaisimmista ja siten kiinnostavimmista hahmoista.

Kirken ja Odysseuksen lapsen syntyessä Miller kirjoittaa kadonneesta Telegoneia-runoelmasta oman versionsa. Tätäkin myyttiä varioidaan, sillä teini-ikäinen Telegones-poika ei päädy naimisiin isänsä vaimon, Penelopen, kanssa, mikä voisi olla modernein silmin katsoen liian arveluttavaa.

Kenties kiinnostavin tulkinta syntyy, kun Miller etsii syytä Kirken taipumukselle muuttaa miehet sioiksi. En liene ainoa, joka pitää raiskausta ja sitä seuraavaa kostoa vaikeana juonenkäänteenä toteuttaa oikein. Ei siksi, etteikö raiskauksia tapahtuisi ja niistä tulisi kirjoittaa, vaan koska ratkaisusta tulee helposti laiska trooppi, joka on nähty muun muassa kymmenissä toimintaelokuvissa, joissa päähenkilön väkivaltainen käytös perustellaan seksuaalisen väkivallan kokemuksilla.

Miller onnistuu tavoitteissaan vain puoliksi: Kuvaus tapahtuneesta ei ole eksploitatiivinen ja ainakin Kirke kostaa itse, mutta jälkiseurausten psykologinen kuvaaminen jää ohueksi. Koska Kirken kostosta miehille tulisi monimutkaisempi, jos osa uhreista olisikin selvästi viattomia, lähes kaikki hänen kohtaamansa miehet ovat potentiaalisia raiskaajia eikä lukijan päätä tai moraalintajua rasiteta sen syvemmillä pohdinnoilla.

Unohdettava kokonaisuus

Kaiken kaikkiaan Kirke on sellainen kuin jotkut toivovat hetken viihdyttävältä spefi-romaanilta: vaikka se on melkein 500-sivuinen, sen lukee tylsänä päivänä yhdessä hujauksessa. Ei ole ihme, että HBO on tarttunut siihen ja minisarjaa on tulossa.

Ilahduttavaa on, että ajoittaisesta vertauskuvallisuudesta huolimatta yliluonnollisia elementtejä ei selitetä maallisen järjen kautta. Romaanin maailma on läpeensä maaginen ja mytologinen. Tapahtumat ovat kertomuksen henkilöhahmoille luonnollisia niin kuin sitä inspiroineissa antiikin taruissa.

Millerin kirjoitus on modernille viihdekirjallisuudelle tutulla tavalla jatkuvasti eteenpäin paahtavaa, tiivistä, kuvailut pysyvät maltillisina ja monimutkaisuutta vältellään. Proosassa ei ole purppuraa vivahdetta, toisaalta teksti välttää myös roskakirjallisuuden merkkejä.

Samasta syystä kokonaisuus ei ole maailman kiinnostavinta fiktiota vaan käyttötavaraa: kioskifantasian yläpuolella, tarkkuudeltaan ja kerronnaltaan monen paremman spefi-romaanin alapuolella. Margaret Atwoodin Penelopeian (Tammi, 2005) tasoiseen uudelleentulkintaan teos ei yllä. Kuvattu maailma jää lopulta vaille kaivattua kompleksisuutta, tarina suoraviivaisemmaksi kuin voisi toivoa.

Jos taas kaipaa vähemmän modernille moraalintajulle siloteltua mutta modernimmalle kielelle käännettyä mytologiaa, voi lukea vaikka John Dolanin The War Nerd Iliadin (Feral House, 2017), joka kertoo proosan muodossa Iliaan tarinan vielä kerran sarvineen ja hampaineen kaikkineen.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua