Kirjoituksen painovoima – arviossa Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema

Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus

Esipuheessa Kevyt, painava Silvia Hosseini juttelee kirjailija Albert Camus’n kanssa Sisyfos-myytistä. Hän ei väittele eikä tyrmää algerialaisen mottoja, hän ei sulje vaan avaa. Tämä on tyypillisesti tyylillistä koko Tie, totuus ja kuolema -teokselle (Gummerus, 2021).

Hosseini päätyy vastakohtien välissä kävelemiseen vertauksena kirjoittamiselleen. ”Vastakohtien välinen kuja” on ”toisinaan niin kapea, etteivät vastakohdat ole vastakohtia laisinkaan”.

Kirjan esipuhe haastaa traagisen painavuuden ja puoltaa keveyden vahvuutta: sitä kun ”lause alkaa kirjoittaa itseään”.

Tällä metodilla esseet saavat voimaa sekä painavuuden että keveyden suunnalta: ”vastakohdat vahvistavat toisiaan”.

Matkustamisesta

Kirja jakautuu kolmeen pääaiheeseen, jotka ovat ”isoja kuin maailma”, kuten tekijä ilmaisee. Vastakohtaparit tulevat esiin tekstin hahmottuessa, kuten liikkumisesta kirjoittaessa, kun Hosseini kuvailee paikallaan oloa. Hänen intohimonsa on kuitenkin selvästi matkailun puolella. Hän on kierrellyt Eurooppaa paljon ja kuvailee motiiviaan valon, lämmön ja levon etsimisenä.

Jotkut kuvaavat reissujaan kuin matkalla olisivat olleet vain silmät. Tässä teoksessa saa myötäkokea koko ruumiin liikkuvan. Hosseini on oman ruumiin hellimisen ja rakastamisen suoranainen julistaja. Oman ruumiin omistamisen kokemus on hänestä ”riemukasta kapinaa kaikkia niitä kulttuureja vastaan, joissa opetetaan ihmistä inhoamaan peilikuvaansa”. Hän viittaa nöyryyttämisen kulttuureihin, joiden painostuksessa ihmiset ovat jatkuvassa itsensä väheksymisen tilassa ja yrittävät muuttaa kehoaan.

Tunnen myötäeläytyvää voitonriemuisuutta Hosseinin kuvatessa epäonnistunutta San Franciscon matkaansa. Kaupungista hän ei pitänyt lukuun ottamatta ”yhtä kirjakauppaa (City Lights)” ja pientä lintusta, joka terassille eksyneenä lauloi ”ihan vain siitä riemusta, että onnistui pelkällä olemassaolollaan pilkkaamaan ihmislajin khakihousuista mitäänsanomattomuutta”. Cannery Row ei ollut lainkaan Steinbeckin kuvauksen mukaista viehättävää likaisuutta, vaan ”ylihintaisten seafood-ravintoloiden luonteeton rivistö, keskiluokkaisen ikävystyttävyyden näyttämö”.

Junat ovat Hosseinin suosikkeja. Hän on matkustanut Euroopasta Turkkiin ja Iraniin, ja tehnyt parhaat matkansa yksin.

Yksi kiinnostavimmista matkakuvauksista koskee Sisilian Syrakusaa, jossa olen itsekin käynyt. Hosseini valjastaa televisiosarjan etsivän Salvo Montalbanon oppaaksi ja välittäjäksi, erityisesti kaupungin arabikulttuurin tutkimisessa. Sen tieteellisestä ylivoimaisuudesta keskiajalla saa valveutunut lukija uusia yksityiskohtaisia todisteita.

Sisilia on ollut arabeille toinen tai kolmas portti Eurooppaan, Etelä-Espanjan ja Istanbulin lisäksi. Kreikkalaisen filosofian siivilöityminen Länsi-Eurooppaan on tapahtunut arabikulttuurin valveutuneen säilyttämisen kautta.

Hosseini kirjoittaa myös beat-sukupolven kulttiteoksesta Matkalla. Jack Kerouacin romaani liitetään sekä huumeilla vapautuneen mielen matkaksi että miesenergiaa purkavaksi, sovinistiseksi ääritekstiksi.

Hosseinin käsittelytapa on neutri eikä hän suhtaudu paheksuvasti naisissa pyörimisiin, vaan imee proosasta sen hulvatonta henkeä. Avukseen hän kaappaa mainion esseistin Jaana Seppäsen, joka tiivistää, että jos ”kirjoittajanainen yrittää vedota minuun naisena, kirja lentää nurkkaan”. Hän tarkoittaa tällä samaa kuin Hosseini: on kirjoitettavan ihmisenä, ei sukupuolisena olentona.

Kerouacista siirrytään Houellebecqiin, joka osoitetaan mielihyväkulttuurin kriitikoksi. Sitä kautta lukija (ainakin minä) ryhtyy huomaamattaan arvostelemaan sellaista tasa-arvoa, jossa jokaisen yksityinen mielihyvä on toisen ihmisen kohtaamista tärkeämpää. Tästä ei ole pitkä matka kulutusmyönteisyyden kritiikkiin.

Paradigmat

Olkoon matkustaminen elämän syntagmaa, lauseoppia, joka etenee ajassa, ja niin muodoin olkoon totuus elämän paradigmaa, hitaasti muuttuvaa säännöstöä.

Esseessä Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma Hosseini kirjoittaa Jane Austenin klassikosta ja päätyy rahatalouden, pääoman ja tuloerojen problematiikkaan. Mikäli analyysi Austenin teoksen perusvireestä liki marxilaisen maailmankuvan edustajana pitää paikkansa, oli hän aikaansa edellä – jopa Karl Marxia! Venäjällä ja Ranskassa kirjoitettiin luokkatietoisesti 1800-luvun loppupuolella, ja samalla vuosisadalla Suomessa Minna Canthin ja selvemmin Maria Jotunin proosassa 1900-luvun alussa.

Varallisuuserojen vaikutus ihmisen peruskäyttäytymiseen on osa paradigmaa. Onko se sitten tuhansien vuosien mittainen harharetki eli kulttuurisidonnainen kehityspiirre vai silkkaa biologiaa, kuten kapitalismia kannattavat tutkijat haluavat uskoa? Joka tapauksessa ihminen on sekä laumaeläin että yksilö.

Luetteloessee Kuka minä olen? on vähintäänkin haastava. Juuri tämä adjektiivi sopii kuvaamaan tekstiä, jossa lukija joutuu pohtimaan itseään eikä Silvia Hosseinia. Numeroidut virkkeet tai lyhyet lausesarjat ovat risteyksiä, joissa lukija näkee oman itseymmärryksensä äärimmäisen monimutkaisuuden. Kohdassa 43 kirjailija ajaa lukijan nurkkaan: ”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa”. Numerossa 45 hän sohaisee ratkaisevasti arkaan kohtaan: ”Olisiko sinulla hetki aikaa puhua peileistä?” Toisin sanoen ymmärrystä ei kannata tavoitella kielen kautta tai ajattelun avulla, pikemminkin aistimalla, sillä ”jokainen ihminen on kirjaimellisesti kaksinaamainen”. (Numero 48, paino sanalla ”kirjaimellisesti”.)

Sataneljäkymmentä kohtaa käsittävä teesistö päätyy kannustamaan lyyriseen tapaan kokea, silti järkeä unohtamatta: ”Lue maisemaa. Lue uudestaan.” (138)

Viimeinen teesi (140) kokoaa proosallisesti kauneuden kokemisen mahdollistavat elementit, jos ne näkee!

Oikeasti lähetetyiltä vaikuttavien kirjeiden kokoelma päättää Totuus-osion. Niissä Teheraniin matkustanut Silvia kirjoittaa tamperelaiselle rakkaalleen ja asettaa nykypersialaisen elämänmenon vertautumaan länsimaiseen. Eniten synnyinsijoilleen matkannutta ihmetyttää iranilaisten suhtautuminen faktaan ja fiktioon. Puhe ei selvästikään ole faktoista riippuvaista, vaan ilmaisua, jonka tarkoitus ei ole pitää paikkaansa, vaan toimia kohteliaisuutena. Kieli on siellä sosiaalista kanssakäymistä eikä asioista sopimista.

Exit

Kolmannen kokonaisuuden kohokohtana soi linnunlaulu. Teksti on hyvä esimerkki siitä, miten yhdestä näkökulmasta voi kiistää tai selittää olemassaolon kokonaan. Vaikka maailma on muuttuva, siitä ei voi ottaa väkivaltaisesti mitään pois. Ihmisen toimista pahimpia on myrkyttäminen: yhden haitallisen elinlajin poistamiseksi tuhotaan kokonaisia alueita ja muita lajeja.

Linnut ovat ”tuonpuoleisuuden edustajia”. Niiden lauluäänien sävyt virittävät akustisesti olemassaolon näkyväksi, mutta sen lisäksi ne ”tuovat kuoleman kotiovelle. Ne viestivät: katso, kuolemaa on”.

Hosseini tunnustaa, ettei tunne lintulajeja juurikaan. Hän antautuukin mielellään lintujen mytologialle ja jakaa rohkeasti linnut omalla tavallaan: ”Sielulinnut, marraslinnut, talvilinnut, muuttolinnut.” Hän kirjoittaa monin runoesimerkein ihmisen ja linnun vuorovaikutussuhteista. Linnuilla on ”kiire elää” ja ne ”ylistävät elämän monimuotoisuutta”. Linnuttomassa kivitaloerämaassa tai kaivosalueella elämä muuttuu tylsistymiseksi ja aistiköyhäksi rutiinielämäksi. Se on pystyynkuolemista.

Tutkimastaan Leonard Cohenista Hosseini kirjoittaa oman lukunsa. Itse muistan vertailleeni Cohenin muunnosta Dance Me to the End of Love Lorcan alkuperäiseen runoon, lähinnä jälkimmäisen eduksi. Dokumenttielokuva Marianne & Leonard välitti minulle laulajan perusujouden, liettualaisen rabbisukutaustan ja Hydran saaren hypnoottisen vaikutuksen elämään ja uraan. Tässä kirjassa Silvia Hosseini keskittyy Cohenin lyyriseen keskusteemaan, surun ja kauneuden yhdistämiseen.

Viimeisen esseen jätän käsittelemättä. Se saa olla lukijalle sopiva jälkiruokayllätys.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua