Kirja-arvostelu: Sivistynyt ja hauska sanataituri, ja välillä rasittava turhan jankkaaja. Tätä kaikkea on Juice Leskinen kirjassa, joka on kasattu haastattelunauhoista 30 vuoden takaa.
Kaj Lipponen, Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius: Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol.1. Musiikista, elämästä ja Tampereesta. (Into Kustannus Oy, 2020)
Tämänhän varmaan vannoutuneimmat fanit jo tiesivätkin, mutta minulle se oli uutta: Mistä nimi Juice on peräisin?
”Mä olin kymmenvuotias vissiin, kun mä sen sain. Eräs naapurin poika, vuotta vanhempi lapsuudenkaverini Jorma Räsänen, joka nykyään toimii ilmeisesti opettajana jossain, löysi Y.M. Biesen englanninkirjan indeksistä sanan juice tietämättä yhtään, mitä se tarkoittaa, ja rupes soveltamaan sitä meikäläiseen… Mä omaksuin sen viimeistään kolmessa sekunnissa, se kuulosti hyvältä.”
* *
Näin kertoo taiteilija Leskinen itse tänään ilmestyvässä kirjassa Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol.1. Ensimmäinen osa kattaa Juicen elämän ja taiteen noin vuoteen 1980 ja Viidenteentoista yöhön saakka.
Alkuperäiset haastattelut tehtiin nauhalle Juicen työhuoneessa Hämeenpuistossa ja Tillikan pöydissä vuosina 1989–1990. Jututtajina oli kaksi pitkän linjan musiikkijournalistia, muun muassa Soundin perustanut Jukka Tapio ”Waldemar” Wallenius ja Ylellä nykyisin maailmanmusiikkia soittava Harri Tuominen.
Metodi oli yksinkertainen. Juicen kaikki levyt ja singlet kuunneltiin aikajärjestyksessä porukalla läpi, ja miesten puheet taltioitiin nauhalle. Materiaalia kertyi yli 40 tuntia Radio 957:n ohjelmasarjaa varten.
Nyt haastattelut on purettu Kaj Lipposen johdolla kirjaksi, jossa lukijalla on kestämistä. Se, mitä on tallenteena varmasti vaivatonta ja hauskaa kuunnella, taipuu välillä aika kehnosti printtimuotoon. Ja toinen osa kirjasta on vielä tulossa!
Parhaimmillaan Juice on sympaattinen, terävä ja analyyttinen kielikuvaveijari vailla vertaa. Elämä ja ihmiset ovat koskettaneet syvältä, ja se kulkee mukana loppuelämän.
Pahimmillaan, kun ”vedellä lantrattu valkoviini oluttuopissa” alkaa johdattaa tarinaa ja sen kertojaa, eksytään jankkaamaan tyhjästä kummallisille sivupoluille ja umpikujiin. Tarinat eivät kehity kokovartalokuvaksi yhden ellei useammankin sukupolven tuntojen sanoittajasta ja lauluntekijästä.
Näiden kohtien yli voi onneksi harpata notkeasti. Harppasinkin.
* *
Kirjan mehukkainta antia ovat Juicen omat taustoitukset ja luonnehdinnat kappaleista, jotka me kaikki tunnemme ainakin nimeltä. Tähän tapaan:
Tango Iloharjulla soi: ”Sanotaan nyt, että ku yks tanssipaikka on, johon mennään, ni sinne mennään, on siellä sitten Esko Rahkonen tai Wigwam… Meitä aina ihmeteltiin, miten työläisen kakara ja apteekkarin poika on kimpassa.”
Osapäivänatsi: ”Iloinen jolkotus. Tätä aika pitkään tuli mietityksi. Mä keksin sen Verkatehtaan- ja Tuomiokirkonkadun kulmassa… Pitää muistaa, että tässä kuvailtu henkilö on ainoastaan osapäivänatsi. Että siinä on sentään jotain hyvääkin.”
Napoleonin mopo: ”Pitäähän nyt ihmisen kehittyä. Ei aina voi kirjoittaa polkupyöräbiisejä. Eiku sekin oli joku sanaleikki: napo/mopo. Luonnollista.”
Mene kotiin: ”Se on tehty amerikkalaiselle naiselle, jolle piti tehdä simppeliä tekstiä, kun eihän amerikkalaiset ymmärrä mitään korkealentoisempaa.”
Luonas kai olla saan: ”Joku hyvin herttainen 14-vuotias tyttö, jotain sitä luokkaa iältään, tuli pyytämään tätä biisiä. Se oli hyvin murheellinen ja kun me soitettiin, se oli hyvin iloinen. ’Mikä tässä tekee sut niin iloseks?’ ’Viime viikolla mun poikaystävä hyppäs junan alle.’”
* *
Juice tunnustaa vuolaasti rakkauttaan Juankoskeen ja Tampereeseen. Helsinkiläisyys ei tähän mieheen ikinä tarttunut. ”Savolainen, mutta puhe kuhisee tamperetta”, Kaj Lipponen määrittelee.
Tärkeä kirjallinen esikuva on Veikko Huovinen, ”joka on vaikuttanut suomalaiseen popmusiikkiin enemmän kuin tietää”. Sanat sekä niiden merkityksillä ja sisällöillä leikitteleminen ovat olennainen osa Juicen kestävintä kirjallista ja musiikillista perintöä.
”Se on latenttia skitsofreniaa. Pitää repiä sanat palasiks ja kattoo, mitä ne sisältää. Se on vähän niin ku herätyskellon korjaaja; kun se kokoo sen takas, ni saa kolme herätyskelloa”, Leskinen itse puheli nauhalle.
Ja tiesittekö, että taiteilija ehti joskus tehdä ihan oikeaa palkkatyötäkin, Tampereella kaupungin liikennelaskijana.
”Tuolla jossain saatana Sampolan kulmilla sato vettä jumalauta koko päivän aamukaheksasta iltakymmeneen. Mä merkkasin: pakettiauto, henkilöauto, kuorma-auto. Ja vitutti raskaasti ja mä siinä rupesin miettiin riimejä ja siitä tuli sitten Marilyn.”
Kari Pitkänen
