Kirja-arvostelu: Johanna Venho luo Ensimmäinen nainen -romaanissaan Sylvi Kekkosesta sympaattisen hahmon. Kun suhde Urhoon etääntyy, ystävien merkitys kasvaa.
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019). 261 sivua
Kuulun kirjallisuuskerhoon, jossa kerran kuukaudessa kokoonnumme jonkun jäsenen luona, syömme hyvin ja keskustelemme tapaamiseen valitusta kirjasta.
Korona-aika muutti huhtikuun tapaamisen verkkotapaamiseksi. Tuttujen kasvojen näkeminen tietokoneen ruudulla on mukavaa, mutta sama tunnelma siinä ei ole kuin oikeassa tapaamisessa jonkun jäsenen kotona. Ruutu ei välitä herkullisten ruokien tuoksuja eikä vapaiden aikojen helisevä nauru tunnu samalta verkossa.
Keskustelu kuitenkin sujuu. Luimme Johanna Venhon kirjoittaman romaanin Ensimmäinen nainen, jossa kirjailija antaa oman näköisensä äänen tasavallan ykkösnaiselle Sylvi Kekkoselle vuonna 1966.
Sylvi huristelee Minillä perheen kesämökille elokuussa 1966. Mukana on koira ja kasa päiväkirjoja. Muutama päivä merkitsee sukellusta kokonaiseen elämäntarinaan, jossa Sylvin kertojanäänen rinnalla kulkevat kuvanveistäjä Essi Renvall ja kirjailija Marja-Liisa Vartio.
Mökkimatka merkitsee Sylville irtiottoa, muistelemista, yhteenvetoa elämästä ja analyysia elämän kipukohdista.
Venhon luoma Sylvi on sympaattinen hahmo, jonka elämää varjostavat sairaudet, Urhon Kekkosen autoritäärisyys ja etääntyminen nuoruuden kiihkeydessä solmitusta suhteesta.
Tässä Sylvissä eivät tule esiin sellaiset kipakat ja nyreät puolet, joista on kerrottu joissakin elämäkerroissa.
Kun suhde Urhoon etääntyy, ystävien merkitys kasvaa. Essi Renvallin ja Marja-Liisa Vartion hahmoista romaanissa välittyvät persoonalliset, omanarvoiset ja vahvat naiskuvat, vaikka heille luomisprosessi omalla taiteenalalla ei ole yksinkertaista eikä helppoa.
Kun Renvall muovaa savesta Sylvi Kekkosen kasvoja, muotokuva on kuin tyranni. Tyranni vaatii löytämään mallin sielun, muuten ei kuvasta tule elävä.
Kuvanveistoon pätee sama kuin kirjoittamiseen. Se on kuin horjahtelisi lyhty kädessä pimeällä polulla. Sitä näkee vähän eteen, vähän taakse, ei näe minne on menossa, mutta kyllä siinä lyhdyn valossa askel askeleelta matka taittuu perille asti.
Toki kirjan kantava teema on Sylvin suhde Urho Kekkoseen. Suhde kulkee nuoruuden vastavuoroisesta kiihkosta myöhempien aikojen etääntymiseen ja suoranaiseen välinpitämättömyyteen. Sylvi menettää uskonsa pitkälle kantavan ihmissuhteen voimaan.
Urho loikkii rinnakkaissuhteesta toiseen ja kantaa kotiin huulipunalla tahrittuja paidankauluksia. Sylvi yrittää lievittää Kekkosen kohmeloita munatotilla.
Romaanin Urhossa on suorastaan narsistisia piirteitä. Urhoa kuunnellaan ja kunnioitetaan presidenttinä. Hänen pitää olla paras siinä mihin ikinä ryhtyykään, oli se sitten voimien näyttö hiihtolenkillä tai kalasaaliin pyydystäminen.
Tällaisen ihmisen varjossa Sylvi kutistuu, mutta hakee kuitenkin omaa tilaa. Hän löytää kirjoittamisen. Tosin siinäkin hän kohtaa asemansa tuomat haitat. Kirjailijaliiton kokouksessa ei uskalleta keskustella vapaasti, kun Sylvi on paikalla. Kriitikot arvelevat, että Sylvin kirjat myyvät vain koska kannessa välkkyy nimi Kekkonen.
Pieni sivupolku romaanissa on Sylvin lyhyt ystävyyssuhde hurmuri Olavi Paavolaiseen. Se on kohta, missä ehkä kaikkein eniten tulee miettineeksi, mikä on totta ja mikä on tarua.
Todellisuutta ja fiktiota yhdistävissä romaaneja lukiessaan lukija joutuu aina pohtimaan, paljonko alkaa uskoa romaanin tapahtumiin. Venho on joka tapauksessa taustoittanut tarinansa hyvin ja lukenut Sylvistä ja Urhosta kirjoitettua kirjallisuutta tarkasti.
Romaanin kieli on kaunista, kuulasta ja ilmaisuvoimaista. Kirjoittamisen taito runoilija Venholla on hyppysissään. Ensimmäinen nainen oli ehdokkaana kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna. Sen voitti Pajtim Statovcin loistava Bolla. Myös Ensimmäinen nainen ansaitsi ehdokkuutensa vuoden parhaan romaanin mittelössä.
Sirpa Pääkkönen
