Kaunis onkin likaista ja jokapäiväinen syvää Enni Vanhatapion romaanissa Tyttöystävä

Kuvat: Rah Petherbridge / Otava

Virheettömästä suorittamisesta voi syntyä jotain paljon pelottavampaa kuin vain kauniita kännykkäkuvia someen. Siitä voi syntyä ihmissuhde.

Enni Vanhatapion toisessa romaanissa Tyttöystävä (Otava, 2022) minäkertoja asuu ulkomailla, tekee työtä, jolla on tarkoitus, asuntosäästää ja seurustelee mukavan, vastuullisen miehen kanssa. Kaikki palaset ovat kohdallaan, kaikki on helppoa.

Paitsi ettei kaikki tietenkään ole hyvin vain siksi, että asiat sujuvat. Kertojasta alkaa tuntua, että hän valitsee jatkaa elämäänsä nykyisellään vain siksi, että se sopii jonkun muun tekemiin raameihin. Kotoa löytyy torakka, joka pakenee ilkkuen kaikkia hävitysyrityksiä. Sukulaislapset ovat vastenmielisiä, vaikkei sitä uskaltaisi ikinä sanoa. Elämä on kuvaelma, joka ei todellisuudessa esitä häntä itseään.

Sen paremmin päähenkilöä, hänen asuinmaataan kuin kumppaniaan ei koko romaanin aikana nimetä. Poikaystävä on vain sinä, kertoja vain minä, asuinmaa vain täällä. Määrittelemättömyys korostaa ironisesti koko kuvion leikinomaisuutta: tää ois niinku nainen ja se ois mies, ja tässä onnellisessa parisuhteessa voisi olla melkein ketä tahansa melkein missä tahansa. Tietenkin sen tajuamisesta seuraa ero.

Harhauttavaa arkisuutta

Vanhatapion esikoisromaani Absentia (2018) oli lähes trillerityyppinen tarina naisesta, joka katosi jättäen jälkeensä vain hämmentyneen ja sairaan perheen. Tyttöystävä on tapahtumiltaan vähemmän jännitteinen, mutta tunnelmaltaan lähes yhtä tiivis.

Teksti soljuu eteenpäin suorastan petollisen helppolukuisena ilman korulauseita tai metaforia. Myös takaumissa ja anekdooteissa hyppivä rakenne näyttää ensin pelkältä sattumien summalta. Kirjaa kiskoo helposti kymmeniä sivuja kerrallaan ja luulee ymmärtäneensä lukemansa, kunnes huomaa, että kertoja on yhä vieras ja arvaamaton. Hän ei oikeastaan koskaan sano, miltä hänestä tuntuu, vaan se tulee ilmi rivien välissä siitä, mihin arkiseen asiaan hänen huomionsa kiinnittyy.

Romaani siis näyttää aluksi heinäsuovalta, mutta onkin kasa neuloja. Niin kuin parisuhteen loppukaan ei yleensä tule yllättäen, vaan monen ilmassa riippuneen merkin jälkeen, on Tyttöystävässä kymmeniä pieniä symboleja ja piilotettuja teemoja, vaikka siinä ei varsinaisesti tapahdukaan mitään uutiskynnystä ylittävää.

Kertomus ihmissuhteista ja työnteosta onkin osoittelematon romaani naiseuden rooleista: lämpöinen äiti, hankala tyttöystävä, boheemi lesbo, uraystävä. Samalla se on ihmettelyä jokapäiväisen vieraannuttavuudesta. Miksi pankin viherkasvit ovat muovia? Miksi jonkun kuolemasta keksitään kaunista sanottavaa, vaikka tämä kuolisi vessan lattialle housut nilkoissa?

Rooleja ei pääse pakoon noin vain, ja kun kertojan parisuhde päättyy, vieraus vain syvenee. Deittailu ja itsellinen elämä ovat oikeastaan vain uusia absurdeja raameja, jotka pitää täyttää.

Varsinaiseksi voimaantumistarinaksi Tyttöystävästä ei ole, mutta lopulta kaiken läpi leikkaavassa teeskentelevyydessä on jotain irvokkaan huvittavaa. Mitä yhteistä on olohuoneen matolla, pakastepizzalla, tyttöystävällä ja Tyttöystävällä? Kaikki ovat jotain muuta kuin ensin näyttää.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua