Salla Simukka. Kuvat: Hanna Poropudas / Tammi
KIRJAT | Kalevalan innoittama antologia lähtee laulamahan kovalla kattauksella ansioituneita kirjailijoita. Näissä pidoissa eepos saa kriittistä, koskettavaa ja välillä humoristista kyytiä.
”Satalatvan oksille kiipeäminen vaatii lukijalta paljon.”
ARVOSTELU
Satalatva – Kalevala uusin silmin
- Toimittaneet Salla Simukka ja Siri Kolu.
- Tammi, 2021.
- 226 sivua.
”On uusien äänien aika!” julistaa Kalevala-aiheisen lyhytproosakokoelman takakansi. Nihkeämpi voisi kysyä, että taasko. Kalevalahan ei ole yhdestä laulusta rakennettu eikä ole ollut yhden tulkinnan varassa tähänkään asti; Elias Lönnrot keräsi runoaineksen sieltä täältä, pääasiassa Karjalasta, käänsi kielen, tarinat tulkitsi. Klassikkoarvoisesti eeposta on tähän mennessä Suomessa uudelleenkirjoittanut ainakin Mauri Kunnas, joka muovaili siitä lapsille sopivan Koirien Kalevalan. Aku Ankassakin ovat Väinämöinen, Louhi ja Iku-Tursot seikkailleet.
Mutta eipä Satalatva – Kalevala uusin silmin (Tammi, 2021) kansallismyyteiksi otettuja runoja turhan pyhinä pitele, kumartele kuviin päin. Moni kirjoittaja sijoittaa tarinansa ikään kuin Kalevalan kulissien taakse ja kommentoi sieltä osuvasti sadun surkuhupaisuutta, kamaluutta kaikessa: Jenny Kangasvuon novelli Lapin Lapsilönttäre pohtii kalevalaisten saavutusten taustalla olleita orjia ja kansanmurhia, kun taas Johanna Sinisalon Tuonen Tytin Tili- ja Tutkimuskirjoissa kommentoi Tuonen Tytti viileällä sarkasmilla tämänpuoleisen maailman asukkien harhaista keuhkoamista.
Neljäsosa kirjoittajista on päätynyt kirjoittamaan tavalla tai toisella Seppo Ilmarisen elämästä ja teoista. Vaikka takoja iänikuinen on täysin ymmärrettävästi inspiroiva hahmo, yhden päähenkilön ympärillä pyöriminen on vähällä tylsistää koko antologian. Olisihan Kalevalassa valmiina valittaviksi muitakin mielenkiintoisia aiheita, ja osa Satalatvan kirjoittajista onkin ennakkoluulottomasti valinnut tulkittavakseen elottoman olennon.
Aina ei avainhenkilöillä ole edes nimiä. Mikä olikaan nimeltään Lemminkäisen äiti, joka naarasi poikansa Tuonen virrasta? Niinpä. Näistä naisista nimettömistä, taistelijoista tuntemattomista muistuttaa erityisen elähdyttävästi Maria Turtschaninoffin runo Kuuntele.
Satalatva haluaa tulkita kansallismyyteiksi otettuja runoja yllättävästi, ja kertoo olevansa erityisesti nuorille suunnattu. Sen oksille kiipeäminen kuitenkin vaatii lukijalta paljon. On hiihdettävä sujuvasti eri kirjallisuuslajien ja genrejen kankahilla, osattava suitsia lyyriseksi karkaavaa suomen kieltä ja pysyttävä pinnalla paitsi Kalevalan, myös Tinderin ja pörssiuutisten virtauksissa. Näillä penkereillä saattaisi aikuisempikin lukija vajota ähkyyn.
Toivoa sopii, että mahdollisimman monen nuoren lukutaito riittää tämän tuhdin tarinan parissa tahkoamiseen. Satalatvan sivuilla kun on painavien sanojen ja tahdikkaan pisteliäisyyden lisäksi – ja pienestä tautologisuudesta huolimatta – myös huumoria repäisevää, hetkiä raskaan liikutuksen.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Anne Vuori-Kemilä rivit soljuvat rauhallisesti, ilman ylimääräisiä ponnisteluja – arviossa Kaikki valo mitä täällä on
KIRJAT | Anne Vuori-Kemilän runokokoelma on ehjä kokonaisuus, jossa yhdistyvät havaintojen tarkkuus, hiottu mutta luonteva ilmaisu sekä vahva inhimillinen lämpö ja läsnäolo.
Tapahtuminen on pelkkä harhautus – arvosteltavana Markku Paasosen Rikospaikka / Ilmestyskirja
KIRJAT | Palkitun kirjailijan runoproosateos hämmentää ja huvittaa viedessään lukijan kahdelle erilaiselle matkalle. Luvassa on rikospaikkatutkimusta ja eskatologisia näkyjä.
”Maa muistaa kaiken” – arviossa Hanna-Riikka Kuisman Maaperä
KIRJAT | Hanna-Riikka Kuisma osaa kuvata yhteiskunnan rakenteita ja marginaalissa eläviä ihmisiä ja heidän yhteyksiään uskottavasti.
Kirjallista nuorallakävelyä Ian McEwanin tapaan – arviossa Mitä voimme tietää
KIRJAT | Mitä voimme tietää on ajatuksellisesti palkitsevaa, eleganttia tarinankerrontaa, joka kestää vaivatta useamman lukukerran.