Salla Simukka. Kuvat: Hanna Poropudas / Tammi
KIRJAT | Kalevalan innoittama antologia lähtee laulamahan kovalla kattauksella ansioituneita kirjailijoita. Näissä pidoissa eepos saa kriittistä, koskettavaa ja välillä humoristista kyytiä.
”Satalatvan oksille kiipeäminen vaatii lukijalta paljon.”
ARVOSTELU
Satalatva – Kalevala uusin silmin
- Toimittaneet Salla Simukka ja Siri Kolu.
- Tammi, 2021.
- 226 sivua.
”On uusien äänien aika!” julistaa Kalevala-aiheisen lyhytproosakokoelman takakansi. Nihkeämpi voisi kysyä, että taasko. Kalevalahan ei ole yhdestä laulusta rakennettu eikä ole ollut yhden tulkinnan varassa tähänkään asti; Elias Lönnrot keräsi runoaineksen sieltä täältä, pääasiassa Karjalasta, käänsi kielen, tarinat tulkitsi. Klassikkoarvoisesti eeposta on tähän mennessä Suomessa uudelleenkirjoittanut ainakin Mauri Kunnas, joka muovaili siitä lapsille sopivan Koirien Kalevalan. Aku Ankassakin ovat Väinämöinen, Louhi ja Iku-Tursot seikkailleet.
Mutta eipä Satalatva – Kalevala uusin silmin (Tammi, 2021) kansallismyyteiksi otettuja runoja turhan pyhinä pitele, kumartele kuviin päin. Moni kirjoittaja sijoittaa tarinansa ikään kuin Kalevalan kulissien taakse ja kommentoi sieltä osuvasti sadun surkuhupaisuutta, kamaluutta kaikessa: Jenny Kangasvuon novelli Lapin Lapsilönttäre pohtii kalevalaisten saavutusten taustalla olleita orjia ja kansanmurhia, kun taas Johanna Sinisalon Tuonen Tytin Tili- ja Tutkimuskirjoissa kommentoi Tuonen Tytti viileällä sarkasmilla tämänpuoleisen maailman asukkien harhaista keuhkoamista.
Neljäsosa kirjoittajista on päätynyt kirjoittamaan tavalla tai toisella Seppo Ilmarisen elämästä ja teoista. Vaikka takoja iänikuinen on täysin ymmärrettävästi inspiroiva hahmo, yhden päähenkilön ympärillä pyöriminen on vähällä tylsistää koko antologian. Olisihan Kalevalassa valmiina valittaviksi muitakin mielenkiintoisia aiheita, ja osa Satalatvan kirjoittajista onkin ennakkoluulottomasti valinnut tulkittavakseen elottoman olennon.
Aina ei avainhenkilöillä ole edes nimiä. Mikä olikaan nimeltään Lemminkäisen äiti, joka naarasi poikansa Tuonen virrasta? Niinpä. Näistä naisista nimettömistä, taistelijoista tuntemattomista muistuttaa erityisen elähdyttävästi Maria Turtschaninoffin runo Kuuntele.
Satalatva haluaa tulkita kansallismyyteiksi otettuja runoja yllättävästi, ja kertoo olevansa erityisesti nuorille suunnattu. Sen oksille kiipeäminen kuitenkin vaatii lukijalta paljon. On hiihdettävä sujuvasti eri kirjallisuuslajien ja genrejen kankahilla, osattava suitsia lyyriseksi karkaavaa suomen kieltä ja pysyttävä pinnalla paitsi Kalevalan, myös Tinderin ja pörssiuutisten virtauksissa. Näillä penkereillä saattaisi aikuisempikin lukija vajota ähkyyn.
Toivoa sopii, että mahdollisimman monen nuoren lukutaito riittää tämän tuhdin tarinan parissa tahkoamiseen. Satalatvan sivuilla kun on painavien sanojen ja tahdikkaan pisteliäisyyden lisäksi – ja pienestä tautologisuudesta huolimatta – myös huumoria repäisevää, hetkiä raskaan liikutuksen.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tatu Vaaskivi leimusi kuin tähdenlento – Miika Siironen kirjoittaa säkenöivästä kriitikko-kirjailijasta, jonka jälkimaailma unohti
KIRJAT | Nero ja Narkissos -elämäkerta avautuu mahtavaksi ikkunaksi 1930-luvun suomalaiseen kulttuurielämään, Tulenkantajien sukupolveen ja sen kuuluisiin edustajiin.
Kuolemaa, elokuvia, runoilijoita – arviossa Niilo Rantalan esseekokoelma Kunnia niille, jotka polttavat itsensä
KIRJAT | Tamperelaisen monipuolisuusmiehen esseissä yhdistyy luontevasti kulttuurin asiantuntijuus, kristillisyys ja kirjoittajan taidot.
Poliisi tutkii tatuointeja ja taruolentoja – arviossa Guillaume Musson Seinen tuntematon
KIRJAT | Ranskalaisdekkarissa riittää tapahtumia riittää ja niiden selvittäminen vie aikaa ja kysyy niin älyä kuin yleissivistystäkin.
Huminaa, lorinaa ja kahakoita – arvosteltavana Jeongdo Kimin Äänestä sana, sanasta merkitys
KIRJAT | Ensimmäinen yleistajuinen tietokirja suomen kielen onomatopoeettisesta eli ympäristön ääniä jäljittelevästä sanastosta esittelee kielen rikkautta ja ilmaisuvoimaa.