Jyrki Lehtola pitää suurta peiliä nykymaailman, meidän kaikkien edessä – arviossa Täällä pohjan tähden

Kuvat: Miikka Pirinen / Siltala

Muistelen, että Jyrki Lehtolaa on jossain kutsuttu Suomen ilkeimmäksi kolumnistiksi. Ilkeydestä en osaa sanoa, mutta sanankäyttäjänä hän on suoranuottinen, kuvia kumartamaton ja useimmiten hauska. Tyylilaji on satiiri ad absurdum.

Lehtola on tunnettu kolumneistaan sekä esseekokoelmistaan. Nyt on vuorossa romaani. Täällä pohjan tähden (Siltala, 2025) on räävitön, hengästyttävä, makaaberi, paasaava, mutta samalla myös omalla tavallaan oivaltava ja piiloviisas kuvaus aikamme pinnallisuudesta, itse aiheutetuista identiteettikriiseistä ja minä-kuviensa kanssa eksyksissä olevista ihmisistä. Karikatyyrejä heijastava peilikuva ajastamme. Hauskakin kirja on, jos ajassamme nyt mitään erityisen hauskaa on.

Kuten kirjan nimikin vihjaa, tapahtumat sijoittuvat entiseen Pohjan kuntaan nykyisessä Raaseporin kaupungissa läntisellä Uudellamaalla. Alue on trendikäs ja sieltä pääsee nopeasti sekä Helsinkiin että Hankoon ja Tammisaareen. Kirjan nimi viittaa myös Väinö Linnan trilogiaan. Tämä käy ilmi muutamien keskeisten hahmojen nimistä, kuten äkkirikastunut konsulttipariskunta Otto (isäfilee) ja Anna (äitifilee) Kivivuori sekä ruskea tyttö, älykkö-terapeutti-influensseri Aino Salpakari.

Mukana pyörivät myös kuolemansairautta etsivä julkkiskokki, joka kirjoittaa filosofista pääteostaan Magnum Opusta, paikallisasukkaita ja vanhaa maailmaa edustavat ikäihmiset Sanni (naisvanhus) ja Kalle (miesvanhus) sekä kylän tavoitelluin yleismies, kaikkitietävä Svenkka. Vastakkain ovat kaupunki ja maaseutu, itsekkyys ja yhteisöllisyys, kulttuurikupla ja sinne pyrkivä julkkistalous sekä sivistysyhteiskunta, nykyaika ja menneisyys.

Juonesta ei lukijan kannata liikoja huolehtia, tapahtumakäänteitä ei ole monta ja tärkeimmät niistä sijoittuvat noin vuorokauden sisään. Tapahtumat huipentuvat isä- ja äitifileen ylläpitämässä ökytalossa, jossa pariskunta järjestää ”get-together”-kesäjuhlat lähinaapureilleen. Juhlaa järjestetään huolella, ja tilaisuuden aikana sekä hieman sen jälkeenkin osanottajat avautuvat toisilleen; yksitellen sekä myös erinäisissä pienissä ja yllätyksellisissäkin kokoonpanoissa. Suomessa kun ollaan, myös alkoholilla on osuutta tapahtumissa, kuinkas muutenkaan.

Lehtola antaa henkilöhahmojensa kertoa urbaanin hyvin toimeentulevan, etupäässä luovan luokan omatekoisesta ahdistuksesta ja rimpuilusta pinnallisessa maailmassa, jossa tärkein selviytymisstrategia on tekosyvällisyys ja medianäkyvyys. Ilman tätä maailma olisi parempi paikka, se tulee selväksi.

Oman elämänsä voimaannuttavaa sanoitusta

Konsulttikieli soveltuu tähän maailmaan erinomaisesti: ”Diipin ajatuksen merkki on se, että siinä on sanat ’merkityksellisyys’ ja ’häpeä’…” ja ”Yksi meidän ihanien voimanaisten motoista on se, että nainen ei tarvitse pyöreitä pakaroita voidakseen katsoa itseään silmiin.” Muitakin tunnetaidon helmiä löytyy, kuten julkkiskokilta: ”Elän tässä hetkessä, en vaihda suuntaa, jos rakkaus kävelee vastaan, matka lapsuuden pihalta nykyhetkeen on ollut pitkä, mutta palkitseva ja maisema on mielentila.”

Julkkiskokki sivuaa pohdinnoissaan myös kirjallisuuden merkitystä: ”Kirjallisuus tuo lohtua näinä vaikeina, globaalistikin pelottavina aikoina.” Kirjahyllynsä edessä seisoessaan kokki kauhukseen havaitsee, ettei hyllyssä ole lainkaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kokin tuska syvenee, kun ”kirjallisuuden merkitystä koskevat pohdinnat eivät vielä muovaudu Helsingin Kirjamessujen kaiuttimista kumisevaan muotoon…”

Kaikkea toivoa Lehtola ei anna hahmojensa menettää. Tiedostava woke-kulttuuri-influensseri Aino Salpakari alkaa havainnoida lähiympäristöään, erityisesti vanhuspariskuntaa Kallea ja Sannia sekä Svenkkaa, mikä on omiaan etäännyttämään häntä trendikkäästä Judith Butler / Joan Didion –taikapiiristä.

Maailman myllerryksessä ja viini- ja viinahuuruisessa kesäjuhlassa vanhukset Kalle ja Sanni edustavat vanhakantaisuudessaan ja jäykkyydessään jotain uutta ja kiinnostavaa; maailmaa, joka ei ole pelkästään ”digitaalista sote-keskusta”, ”lohtusarjoja”, ”akkulumilapiota” tai ”pahinta, mitä voi kuvitella on paahtovanukkaan pinnalle sulava jäätelö, joka vetistää rapsakkaan sokeripinnan”. Uuden ajan hengen Lehtola pelkistää tyylikkäästi: ”Barbaarit, joiden te olette väittäneet vuosikymmeniä olevan portilla, ovat jo kauan olleet kuin kotonaan.”

Kallen ja Sannin wc-lukemisena on Karl Popperin 700-sivuinen Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, jota vanhukset siteeraavat. Kalle osaa saksaa, mutta ei koskaan ole löytänyt taidolleen käyttöä. **

Kirjan loppuratkaisu on raju, mutta ei yllättävä. Onko tämä maailma elämisen arvoinen?

Yhä jatkuva kolumni

Lehtolan hauskoihin kolumneihin tottuneelle Täällä pohjan tähden saattaa olla raskasta luettavaa. Ei sen takia, etteikö teksti olisi oivaltavaa ja hauskaakin – eikä siksi, että vittu-sanaa käytetään kuin teinikielessä – vaan siksi, että paikoin rasittaa tunne pitkästä, yhä jatkuvasta kolumnista.

Positiivisesti tekstin painavuutta voi toki arvottaa myös siten, että teksti on kyllästetty painavilla ajatuksilla. Kevyt, kuivan pesusienen omainen kolumniteksti on Lehtolan pitkähkössä käsittelyssä imenyt volyymiaan enemmän oivaltavia havaintoja ja monipuolista pohdintaa.

Mutta ennen kaikkea Lehtola pitää suurta peiliä nykymaailman, meidän kaikkien edessä. Niin on, jos siltä näyttää.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua