Kirja-arvostelu: Juhani Valannon lähes puoli vuosisataa valmisteltu suurteos käy läpi yli 160 vuotta Näsijärven höyrylaivahistoriaa ja esittelee harvinaisia valokuvia, mutta kokonaiskuva hämärtyy hieman runsaiden detaljien ja valitun esitystavan takia.

Kirjalle Elämäntyölle

Juhani Valanto: Näsijärven höyrylaivaliikenteen historia (Kustantaja Laaksonen, 2018).

Tehtäköön heti alkuun selväksi, että tunnen Juhani Valannon, mutta höyrylaivakirjojen arvostelijat ovat varsin vähissä. Ja niin ovat kyllä Tampereen sisävesiliikenteen historiaa koskevat kirjatkin. Edellinen yritys koko Näsijärven laivaliikennehistorian yleisesitykseksi on Arvo Ruohosen Laivoja ja laivamiehiä Tampereen vesillä ja se on jo vuodelta 1968. Loistavista tarinoistaan huolimatta teos on kirjallisena tuotoksena varsin hajanainen ja niinpä yleisesityksen mentävä aukko aiheesta on ollut olemassa.

Juhani Valanto on yksi Suomen tuotteliaimpia höyrylaivahistoriikkien kirjoittajia juuri Kokemäenjoen vesistön alueelta. Hän on myös toiminut yhtenä Visuvesi-laivan (1890) omistajana ja aktiivina myös kaikissa Tampereen alueen höyrylaiva-asioissa. Tätä Valannon tuotannon pääteosta, Näsijärven höyrylaivaliikenteen historiaa, onkin alan harrastajien piireissä kuin kuuta nousevaa – ja pitkään: esipuheen mukaan kirjaa on valmisteltu jo vuodesta 1971 lähtien.

Tiedonkeräys – haastattelut, arkistokäynnit ja sanomalehtien läpikäyminen – on ollut käynnissä jo 1960-luvulta lähtien, joten teosta voi liioittelematta kutsua Juhani Valannon elämäntyöksi. Tällä hetkellä Valanto kirjoittaa samoista lähdeaineistoista parhaillaan Tampereen eteläpuolisen vesistön höyrylaivaliikenteen historiaa, jonka pitäisi valmistua tulevina vuosina.

* *

Yhtä paljon kuin teos on kuvaus Näsijärven höyrylaivaliikenteestä, se on myös kuvaus Juhani Valannosta kirjoittajana: lukemattomia laiva- ja henkilödetaljeja, rakkautta höyrylaivoihin ja lukuisia pieniä tarinoita.

Yksi itseäni eniten huvittanut anekdootti kertoo Näsijärven ensimmäisen höyrylaivan, Ahdin (1858), miehistön jäsenestä, jolla oli varsin erikoinen tehtävä:

”Hän oli herra Söderling, joka oli asetettu AHTIIN pitämään kurissa Österin viinan nauttimista. Tämä tuli esiin Törngrenin kirjeestä Wasastjernalle 3.5.1860. Hän piti Masunnin kaikkien alusten päälliköitä juoppoina (fyllhundar) ja ensimmäiseksi halusi hankkia raittiin merimiehen AHTIIN Österin tilalle. Palkkaa kyllä jouduttaisiin maksamaan kuukaudessa 5 ruplaa enemmän, mutta säästöä saataisiin herra Söderlingin palkka eli 25 ruplaa kuukaudessa.”

Tällaisten yksityiskohtien määrästä – ja samalla kirjan rakenteesta – kertoo paljon jo se, että 368-sivuisen, A4-kokoisen kirjan sisällysluettelo on nelisivuinen! Ajallisestikin liikkeelle lähdetään kaukaa: eikä edes muinaisista roomalaisista, vaan peräti jääkaudesta ja Hämeen asuttamisesta, mutta onneksi jo 20 sivun taustoituksen jälkeen päädytään purjelaivakauden kautta kirjan varsinaiseen aiheeseen, Näsijärven höyrylaiva-ajan alkuun, 1850-luvun lopulle. Järven ensimmäisten höyrylaivojen, Ahdin, Svean, Storfursten Vladimirin ja Jalon, vaiheet on erotettu kokonaan omaksi luvukseen ja tähän lukuun päättyy samalla teoksen kronologinen esitystapa, jolla alkuosa on tehty.

Loppuosa kirjasta on enemmän tai vähemmän kronologisesti esitetty luettelo alueen höyrylaivojen omistajista ja varustajista, jotka olivat pääasiassa osakeyhtiöitä ja osuuskuntia, mutta myös yksittäisiä henkilöitä. Näsijärvellä toimineet laivat käsitellään sitten näiden varustamojen tarinoiden sisällä: osa lyhyemmin ja osa erittäin pitkästi – todennäköisesti lähdeaineiston niukkuudesta tai runsaudesta riippuen. Esimerkiksi Teiskon alueelle Intti-, Teisko- ja Aune-laivoilla liikennöinyt Oy Teisko saa kirjassa pitkän ja hyvin, jopa tarpeettoman, yksityiskohtaisen käsittelyn (25 sivua) arkistolähteiden olemassaolon ja niiden runsaan esittelyn takia. Monesta laivaliikennetoimijasta arkistoja ei ole olemassa ja niinpä niiden esittelyt ovat myös lyhyempiä.

Tämä ”eri varustamoiden kronikka” -tyylinen esitystapa on mielestäni kirjan suurin heikkous, jos sitä ajattelee Näsijärven laivaliikenteen yleisesityksenä, kuten kirjan nimestä voisi olettaa. Valinnan voi kyllä ymmärtää keinona välttää omistajien nimien jatkuva toistaminen, kuten esimerkiksi Rami Wirrankoski Suomen laivahistoriallisen yhdistyksen Laiva-lehdessä (1/2019) kirjoitti teosta arvioidessaan.

Luettavuus kuitenkin väistämättä kärsii, kun kronologinen tarina pääsääntöisesti katkeaa eri omistajien esittelyn välillä. Samalla höyrylaivojen historian sidonta yleisempään historialliseen kehitykseen tulee väkisin hankalaksi, kun ajallisesti seilataan edestakaisin. Varustamoiden (133!) kertomukset jäävätkin hieman irrallisiksi kokonaiskuvasta tai ehkä jopa kääntäen, yleiskuva jää hahmottumatta, kun tuntuu, että osien summaa ei oikeastaan lasketa missään vaiheessa yhteen. Näsijärven yksittäisistä laivoista kiinnostuneiden onneksi teoksen lopussa on kuitenkin hyvä laivahakemisto, jonka avulla eri laivojen elämänkaarta voi seurata kohtuullisen hyvin.

Varustamokohtaista esitystapaa voi tietysti perustella myös sillä, että kronologisesti etenevä historiatarina näin mittavalla aineistoilla olisi vaatinut vielä enemmän muokkaustyötä, leikkausta ja poistoja, jotta tekstin luettavuus säilyisi. Yksi mahdollisuus olisi voinut olla jakaa työ ajallisesti kahteen eri osaan. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että kustannustoimittajan julmien käsien sivallukset olisivat todennäköisesti nostaneet teoksen luettavuutta ja samalla olisi ehkä vastattu kysymykseen, kenelle teos on oikeastaan suunnattu. Nyt se jää hieman epäselväksi, vaikka laivaharrastajat varmasti ottavat teoksen omakseen joka tapauksessa. Tehdyllä esitystapavalinnalla on kuitenkin varmasti perusteensa ja esimerkiksi ”perinteisessä” kronologisessa esityksessä olisi varmasti ollut omat ongelmansa.

* *

Erilaisen käsittelytavan lisäksi olisin itse kaivannut teokseen lähdeviitteitä. Nyt arkistolähteet, sanomalehdistö ja haastatellut tai materiaalia luovuttaneet henkilöt (476) on kyllä lueteltu teoksen lopussa, mutta itse tekstissä ei ole mahdollisuutta jäljittää, mistä käsiteltävänä olevan laivan tai varustamon tieto on peräisin. Suurinta osaa lukijoita tämä ei varmasti haittaa – eikä vapaamuotoisissa historiikeissa niitä muutenkaan usein näe – mutta mikäli teosta aikoisi käyttää esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen apuna tai pohja-aineistona, niin lähdeviitteiden puute muodostuisi ongelmaksi, kun tiedon alkulähteille ei näillä tiedoilla valitettavasti pääse.

Näiden pienten purnausten jälkeen täytyy todeta, että teos on joka tapauksessa erittäin perinpohjainen esitys siitä, mitä Näsijärvellä on höyrylaivaliikenteessä ylipäätään tapahtunut. Valanto on tuonut päivänvaloon lukuisia pienvarustamoita — käytännössä yksittäisiä tilallisia – joiden olemassaolosta kukaan ei olisi tiennyt ilman tätä teosta. Kirjallisia lähteitä tällaisista pienvarustamoista ei juuri ole jäänyt, joten jo pelkästään Juhani Valannon tekemät haastattelut ja koko valtava materiaalin keräämistyö ansaitsisivat jonkinlaisen palkinnon. Toivottavasti kaikki materiaali saataisiinkin tulevaisuudessa talteen asiantuntevaan arkistoon, koska se on monessa mielessä korvaamatonta.

Lisäksi teoksessa on erittäin mielenkiintoisia ja ainakin itselleni ennennäkemättömiä kuvia etenkin yksityisliikenteen höyryalusten kohdalla, mutta myös muualla. Näitä olisi kenties voinut olla lisääkin, vaikkapa joidenkin luettelomaisten (arkisto)tekstinpätkien kustannuksella. Tällaisia harvinaisia valokuvia kun katselee aina mielellään ja ne kertovat omalta osaltaan myös aikakauden tarinaa: laivoja.

Jos siis Näsijärven höyrylaivaliikenteen menneisyys ja laivat ja niihin liittyvät tarinat kiinnostavat, tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Se tulee tulevaisuudessakin olemaan Näsijärven höyrylaivaliikenteen hakuteos, vaikka kärsiikin hieman esitystapavalinnasta ja kontekstoinnin puutteesta. Erityisesti jos ei anna runsaiden yksityiskohtien luettelun haitata, myös satunnainen lukija löytää teoksesta paljon kiinnostavaa tietoa. Valannon kieli on nimittäin parhaimmillaan erinomaista luettavaa ja tarinat hauskoja. Joissain kohdissa kielellinen ilmaisu on melko arvottavaa, mikä voi syödä historiallisen esityksen uskottavuutta, mutta toisaalta lukukokemuksena teksti on paikoin hulvatonta. Esimerkiksi esitellessään yksityisliikenteen höyrypursia Valanto kirjoittaa eräästä Eno-huvipurresta näin:

”Eno oli karamellitehtailija Merikannon huvialus Näsijärvellä. Olisi luullut, että sen matkoista olisi jäänyt lapsille mieluisia muistoja. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä isä oli kovin nuuka. Matkalle lähtiessä Naistenlahdesta jokaiselle annettiin tyhjä säkki. Isä ajoi reitillä jokaisen saaren rantaan ja komensi lapset käpyjä keräämään. Polttoaineena höyrykattilassa nimittäin käytettiin vain käpyjä, jotta ei olisi rahaa kulunut höyrypuitten ostoon. Tämä säästäväisyys ei kuitenkaan riittänyt, vaan karamellitehdas ajautui konkurssiin. Laivasta ei jäänyt muistoksi edes kuvaakaan.”

Näin olisi käynyt aika monelle Näsijärven höyrylaivallekin ilman tätä teosta ja Juhani Valannon vuosikymmenten työtä.

Mikko Manka