Juha Veli Jokisen esikoisromaanin liekeissä roihuaa niin tärkeä ihmissuhde kuin rakas kotipaikkakin

Juha Veli Jokinen ja Maritta Hirvonen romaanin julkaisutilaisuudessa Tampereen Kivessä. Kuva: Aila-Liisa Laurila

Pitkän toimittajanuran hiomasta sujuvasta kirjoittamisesta on hyötyä silloin, kun kirjoittamisen ammattilainen päättää julkaista romaanin. Juha Veli Jokisen autofiktiivinen esikoisromaani Tulessa (Robustos, 2021) on vaivatonta luettavaa; sen lauseet eivät hienostele vaan vievät tapahtumasta toiseen.

Jokinen on siis kirjoittanut autobiografian, jota fiktio höystää. Tämä on sisäistettävä niin, että omaelämäkerrallista tarinaa ryydittää ainakin jossain määrin kuviteltu aineisto. Eri ainesten määrää on ulkopuolisen mahdoton arvioida, mutta paikoin lukijallakin on oikeus tulkita osia pelkäksi fantasiaksi.

Kirjoittajalle tämä ilmaisutapa antaa mahdollisuuden kohennella totuutta ja saada lukija koukutettua vetävään tarinaan tiukasti mukaan. Kaikki on joko tapahtunut tai olisi voinut tapahtua.

Faktojen tarkistamiseen ei näin ollen ole aihetta myöskään niillä, jotka enemmän tai vähemmän löysästi mainitaan tai ovat kuvattujen muistojen osapuolia.

* *

Tiedämme, että Jokinen on työskennellyt niin YLEn urheilutoimituksessa, MTV3:n uutisissa ja muissa ohjelmissa, Radio Tampereessa, Poliisi-TV:ssä ja iltapäivälehdissä. Yhteen näistä työpaikoista tarina vie paikan päälle.

Romaanin Tulessa-otsikko ei kuitenkaan tarkoita niinkään toimittajan työskentelyä kiperissä journalistisissa tehtävissä. Ennemminkin teos on kuvaus nuoren miehen kasvusta omaksi itsekseen ja konkreettisesta tulesta, joka polttaa pois jotain korvaamatonta.

Merkittävä keskipiste on Tampereen Alasjärven rannalla sijainnut huvila Peltola, josta ovat rauniot yhä jäljellä. Järvessä on oikeasti myös saari, jonne muillakin kuin romaanin henkilöillä on ollut tapana uida läheisiltä laitureilta.

Todellisten paikkojen ympärille kirjoitettu romaani syventää poikkeuksetta tarinan uskottavuutta: näin on kaikki ollut ja tässä tapahtumat edenneet. On melkein mahdollista nähdä henkilö yhä siinä.

Tulessa tuntuu kertovan varsin totuudenmukaisesti Jokisen oman lapsuusperheen taustoista, yrittäjyydestä ja elämästä Tampereella. Osa sisaruksista jää täysin sivuun, kun taas esimerkiksi veljen traaginen kohtalo ja sen vaikutukset kuvataan tarkasti.

Samoin tehtailija-isä on keskeisesti esillä, mutta kovin syvälle häneen ei mennä. Äidillä on keskeinen rooli siinä kohtaa, kun nuori mies alkaa viimein löytää oikean pääraiteen, jota edetä elämässään. Äiti ymmärtää, äitiä ymmärretään ja äiti auttaa ymmärtämään. Äidillä on äidin tehtävä.

* *

Suomi on vapautunut askel askeleelta 1970-luvun tunkkaisesta sulkeutuneisuudesta, mutta vieläkään ei kaikkea poikkeavuutta haluta hyväksyä. Pitkin 1980-lukuakin homoseksuaalit vaelsivat sankoin joukoin Ruotsiin, missä henkinen ilmapiiri oli täysin toista luokkaa kuin Suomessa.

Nykyisin homo- ja lesboparit voivat mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Esimerkiksi luterilainen kirkko ja sen mukana suuri osa kansasta ei silti edelleenkään pysty nielaisemaan sateenkaarielämää tasaveroisena tapana elää.

Romaanin päähenkilö on minä-kertoja, mikä määrittää näkökulman ja intiimiyden tason. Kaikki koetaan päähenkilön kautta. Romaanin Jussi Jokela on tekijä ja toimija, joka ei pysähdy analysoimaan asioita pitkiksi toveiksi.

Asioita tapahtuu ja sitten edetään seuraavaan. Lukija saa kuin ikkunan takaa katsella, miten elokuusta 1971 päädytään 27. päivään joulukuuta vuonna 2010. Kaiken muun elämän ohessa eroottisia tapaamisia tulee ja menee. Pari tai parit rakastelevat erilaisissa paikoissa eikä tuleen jäädä makaamaan.

Jussi Jokelan erityinen seikkailujen suurkaupunki on New York, missä ei välttämättä tarvitse edes puhua mitään, kun pussaa tai kokee täydellistä hekumaa. Päähenkilöltä eivät jää sittemmin aids-pelotkaan kokematta.

Jussi Jokela kertoo uskovansa, että hänet savustettiin ulos YLEn urheilutoimituksesta seksuaalisen suuntautuneisuuden vuoksi. Näin ehkä kävi myös Juha Veli Jokiselle, sillä YLE oli vielä 1980-luvulla pöyristyttävän konservatiivinen työnantaja.

Naisia ei pidetty uskottavina uutisten lukijoina eikä miehisten miesten joukkoon tahdottu millään saada muita ainakaan Urheiluruutuun. Nykyään maailma on muuttunut, vaikka monet asenteet jumittavat epäilemättä yhä.

* *

Särmää tarinaan tuovat monet vastakohtaisuudet, eikä vähiten päähenkilön ja hänen parhaan nuoruusystävänsä Samin erilaisuus. Toisella on kaikkea ja toisella ei juuri mitään, toinen on etelästä, toinen pohjoisesta.

Loppuratkaisu jättää jälkeensä hämmennyksen, surun ja epätoivon kokemukset. Samalla pintaan nousee taju ihmisten arkielämästä, onnesta, kaiken tarkoituksesta – saavutuksista ja menetyksistä. Kirjailijan tapaan syvennän sanottavaani latinan avulla: Dixi, et animam levavi, olen puhunut ja huojentanut mieleni!

Aila-Liisa Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua