”Jos olisin tiennyt, mikä labyrintti minua odotti” – Rohkea lukiolainen lähti parin kielikurssin varassa Italiaan ja on sillä tiellä yhä

Kuva: Massimo Sestini / Kirjapaja

Sirkku Salovaara sai ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessaan päähänsä osallistua kansanopiston kielikurssille. Ihan muuten vain, viedäkseen ajatuksensa pänttäämisestä. Mielenkiintoinen keino sinänsä rentoutua.

Salovaaran valinta oli italian kieli.

Kirjoitusten jälkeen päähänpistosta oli etua. Mielessä oli välivuosi opinnoista ja Salovaaran silmiin osui ilmoitus, että Pohjois-Italiassa pariskunta haki omaan yksityiseen radioonsa jonkun kertomaan suomalaisesta musiikista. He olivat jostain syystä ihastuneet pieneen pohjoiseen maahan Neuvostoliiton kyljessä.

Salovaaralla oli vähän kokemusta Yleisradiosta ja palanen italian kielen taitoa ja niin tuo nuori nainen lähetti hakemuksen. Tämä kaikki oli aikaa ennen internetiä, kun maailma oli paljon suurempi kuin se on nyt. Suomessa tiedettiin Italiasta hädin tuskin pasta. Italiassa taas joko pohjoinen kauneus tai naapurin kommunistimaan kosketus.

Siitä alkoi Sirkku Salovaaran matka italialaiseksi. Radiolähetykset sujuivat muistilappujen avulla ja vähitellen kielitaito karttui. Samalla rohkeudella ja osin sattuman kaupalla hän hakeutui Firenzeen yliopistoon. Ensin kielikurssille ja sitten opiskelemaan.

* *

Sirkku Salovaaran elämästä Italiassa on hauska lukea. Hän kieltää, että kirjansa La mia Italia – Ihana, mahdoton Italiani (Kirjapaja, 2021) olisi elämäkerta, eikä se olekaan. Lopputulos on sekametelisoppa sitä sun tätä. Vähän niin kuin Italiakin on. Hän myös kieltää, että kirja on matkaopas, mutta kyllä kirjasta saa ideoita missä kannattaisi käydä. Kuten vaikkapa Basilicatassa, kätkössä koron ja kärjen välissä. Kirjasta voi myös poimia historiaa ja anekdootteja, mihin kannattaa maassa vieraillessaan kiinnittää huomiota.

Toimittajan taidoillaan Salovaara yhdistää faktat ja kokemuksensa, mutta vähän kirjaa vaivaa yhtenäisen juonen puute. Kirja toimii kuitenkin näinkin: kuin kokoelmana erilaisia artikkeleita.

* *

Yliopisto osoittautuu kovin erilaiseksi kuin suomalaiset opinahjot. Ensinnäkin tentit ovat suullisia, mikä on kielipuolelle ensin kauhistus. Varsinkin kun suomalaisen luonteenpiirteen mukaisesti ensin pitäisi pystyä muodostamaan kieliopillisesti täydellisiä lauseita. Mutta niin yliopistossa kuten myöhemmin muutenkin Italiassa eteenpäin auttaa italialainen ystävällisyys. Joista syntyy myös ystäviä.

Näitä ystäviä Sirkku esittelee kirjassaan ja olisin tavannut heitä mielelläni useammankin. Kuten Annitan, joka ylpeästi muistutti aina, että nimensä kirjoitetaan kahdella ännällä. Salovaaran naapuri Firenzen maaseudulla, joka eli huimat 105 vuotta. Tai Gaya-koiran, jonka Salovaara pelasti miehensä kanssa sardinialaiselta takapihalta.

Huvittavaa oli lukea jalkapalloummikon seikkailuista jalkapallohullujen maassa. Siinä olikin toimittajalla keksimistä, kun joutui yhtäkkiä haastattelemaan jotakuta selkeästi hirvittävän kuuluisaa, eikä ollut hajuakaan kuka hän on. Salovaaran erityistaito on kirjallisuus, ei jalkapallo, vaikka hänen miehensä työskenteleekin alalla.

Italia on pitänyt otteessaan tuon kielikurssille eksyneen tytön. Nyt hän on asunut Firenzessä jo kolme vuosikymmentä.

Sen perusteella Salovaara osaa sanoa, että jos yhdistäisi parhaat puolet Suomesta ja Italiasta, saisi aikaan ihanneyhteiskunnan. Itse vasta muutaman vuoden Italiassa asuneena olen Salovaaran kanssa samaa mieltä.

Niin samanlaiset ja niin erilaiset maat Euroopan laidoilla.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua