John Berger katsoo ihmisestä poispäin ja näkee eläintarhoissa aikamme kuvan – arviossa Miksi katsoa eläimiä?

Kuvat: Wiki Commons / Tutkijaliitto

John Berger (1926-2017) oli englantilainen filosofi, taidehistorioitsija, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänen tuotannostaan on suomennettu harmittavan vähän, tulee mieleen vain Picasson nousu ja tuho, vuonna 1965 julkaistu teos, jonka Love Kirjat julkaisi 1980-luvulla, sekä vuonna 1991 suomennettu Näkemisen tavat (Ways of Seeing, 1972).

Ways of Seeing oli taiteentulkinnan traditioon voimakkaasti vaikuttanut teksti, jonka perusteella tehtiin myös tv-sarja BBC:lle. Bergerin käsittelytapaa voi pitää merkittävänä avauksena luokka-, rotu- ja sukupuolikysymyksiä käsittelevän tutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Hän oli myös mukana Alain Tannerin kolmen elokuvan käsikirjoittamisessa: Salamanteri (1971), Hetki naisen elämässä (1974) ja Joonas täyttää 25 vuonna 2000 (1976). 

John Berger pohti ihmisen ja eläimen välistä suhdetta jo kauan ennen kuin aiheesta tuli päivänpolttava. Toislajisten oikeuksista ei vielä 1970-luvulla puhuttu, mutta Berger toteaa Miksi katsoa eläimiä? -kirjassa (Tutkijaliitto, 2025) hyvin ykskantaan: ”…niin sanotuissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa eläimiä käytetään raaka-aineena. Ruoaksi määrättyjä eläimiä käsitellään kuin teollisuushyödykkeitä.”

Pääosin hänen havaintonsa kuitenkin liikkuvat fenomenologis-runollisessa kentässä: kohteeksi nousevat esimerkiksi pienet hiiret, jotka suorastaan lentävät häkistä vapauteen.

Sammallahti ja koirat

Berger kirjoittaa lyhyesti myös suomalaisen Pentti Sammallahden valokuvista. Ne eivät olisi Bergerin mielestä yhtä kiinnostavia ilman niihin päätyneitä koiria ja muita eläimiä. Häntä kiinnostavat hetket, jolloin ”…saamme silmiimme toisenlaisen näkyvien asioiden järjestyksen, joka risteää omamme kanssa, ilman että niillä on mitään tekemistä keskenään”.

Sammallahden koirat toimivat oppaina visuaalisten järjestysten välisiin rakoihin.

”Lopputulos aiheuttaa levottomuutta: on yksinäisempää, kivuliaampaa, hylätympää. Samaan aikaan vallitsee toivo, jota en ole kokenut sitten lapsuuteni päivien, jolloin puhuin koirille, kuuntelin niiden salaisuuksia ja pidin ne ominani.”

Roni Grénin sujuvaa ja vivahteikasta käännöstä on ilo lukea. Tehtävä ei ole ollut helppo, sillä Bergerin ajattelu on usein keskustelua eri aikakauden mytologioiden ja ajattelijoiden kanssa: sinkoilevaa, kuin häkistä vapautuneen hiiren lento.

Miten katsomme eläimiä?

Kirjan pisin ja polveilevin teksti on sen nimiessee, Miksi katsoa eläimiä, ja vuonna 1990 kirjoitettu Apinateatteri on sen eräänlainen jatko-osa.

Lähdetään liikkeelle aikojen alusta, jolloin uskotaan eläinten olleen lähettejä ja lupauksia, maagisia merkityksiä kantavia olentoja, joita käytettiin ennustamiseen ja uhraamiseen. Se, mitkä eläimet valikoituivat kesytettäväksi ja syötäväksi, määräytyi alun perin kyseisen eläimen tapojen, läheisyyden ja eläimen antaman ”kutsun” kautta.

Melkoinen loikkaus ja loukkaus on tapahtunut suhteessa eläimiin, jotka kasvatetaan ja ruokitaan teurastusikään asti karsinoissa.

Eläinlajien katoamisen rinnalla on tapahtunut toisaalta eläinten lisääntyminen: lemmikkejä riittää rikkaiden maiden kaupungeissa. Kääntäjä Grén on selvittänyt, että vuonna 2024 arvioitiin New Yorkissa olevan 89–90 miljoonaa koiraa, 70–80 miljoonaa kissaa ja noin 40 miljoonaa häkkilintua. Lemmikki leikataan ja eristetään sukupuolisesti, sille syötetään teollisesti tuotettua ruokaa. Lemmikit muistuttavat isäntiään ja emäntiään, koska ne ovat omistajansa elämäntavan luomuksia.

Ovatko eläintarhat tarpeen?

Vielä 1800-luvulla eläintarhat olivat suosittuja, niiden olemassaoloa ei kyseenalaistettu siten kuin nykyään. Uuden maa-alan vallattuaan sotilaspäälliköt ja ”tutkimusmatkailijat” osoittivat isänmaallisuuttaan lähettämällä hallitsijalle lahjaksi tiikerin tai norsun. Eläin oli kovaa valuuttaa nöyristelevissä diplomaattisissa suhteissa, Berger huomauttaa.

Eläintarhoja perusteltiin laitoksina, jotka edistävät tietämystä eläimistä ja tarjoavat tutkimusaineistoa. Porvariston pehmolelutkin olivat aluksi mielikuvituseläimiä, ja vasta eläintarhojen myötä leluista alettiin tehdä aitojen eläinten näköisiä. Uskoteltiin, että eläimen ”luonnollista elämää” voisi tutkia näissä täysin epäluonnollisissa olosuhteissa. Vielä nykyäänkin jokainen lisääntyminen tarhaolosuhteissa uutisoidaan, ja näin vakuutetaan, että eläintarhat tekevät hyvää työtä sukupuuton estämiseksi.

Miksi se nukkuu?

Taiteentutkija kun on, John Berger esittelee meille eläintarhan eräänlaisena näytelmänä tai taidegalleriana. Perheet menevät eläintarhoihin, koska kuvittelevat, että lapset ilahtuisivat pehmoeläintensä esikuvien näkemisestä. He kulkevat häkin edestä toiseen, mutta näkymä on jollain tavalla aina väärä.

Lapset kyselevät kärsimättöminä, miksi eläin ei tule esiin, miksi se nukkuu, onko se kuollut. Samalla aikuinen kauhistelee hiljaa mielessään sitä ankeaa lavastusta, jolla eläimen oletetaan tuntevan olonsa kotoisaksi: muutama kivi, puunranka, hieman vettä, seinäpinnalla ehkä joku alkeellinen preeria- tai viidakkomaalaus tunnelmaa luomassa. 

Modernit eläintarhat ovat muistosanoja suhteelle, joka oli yhtä vanha kuin ihmislaji, Berger kuvaa. Eläimet on marginalisoitu, ne eivät katso kohti, ne ovat immuuneja kaikelle kohtaamiselle. Ne luovat muistomerkin omalle katoamiselleen.

Eläimet tarhassaan kelpaavat Bergerin mielessä korkeintaan esimerkiksi ihmisen(kin) vieraantumisesta ympäröivästä yhteiskunnasta. Getot, hökkelikylät, vankilat, mielisairaalat, keskitysleirit – meillä on liikaa esimerkkejä ihmisten epäinhimillisistä olosuhteista.

Filosofin kuolema

Esseekokoelman päättää kertomus Bergerin vierailusta ystävänsä Ernst Fischerin luona. Tämä päivä, 31. heinäkuuta 1972, oli kuin mikä tahansa päivä. Ystävien kohtaaminen sisälsi muutamia keskusteluja menneestä yhteisestä historiasta, käytännön suunnitelmia filosofin uudeksi työhuoneeksi. Fischer huomaa, että miehet olivat puhuneet tuntikausia vain hänestä. ”Huomenna puhumme sinusta.”  Sitä huomista ei hänelle koskaan tullut.

Fischer oli vaikuttanut kirjoillaan ja esseillään tšekkien ajatteluun, josta Prahan kevät oli sitten syntynyt. Sekä Berger että Fischer olivat pettyneet Neuvostoliittoon Prahan kevään jälkeen, ja molemmat tunnistivat, että polku kohti vallankumouksellista muutosta olisi pitkä ja kiemurteleva, eikä sosialismi toteutuisi Euroopassa heidän elämänkaarensa aikana.

Arkisia yksityiskohtia myöten uskollisesti raportoitu päivä saa merkityksensä tietoisuudesta, että ystävyksistä toisen elämä kohta päättyisi. Kunpa kaikilla ihmisillä olisi vierellään kuollessaan joku, joka osaa kertoa tapahtumat ilman turhaa patetiaa ja pukea ajatuksiksi ne tunteet, jotka ystävän kuolema herättää.

Berger palauttaa mieleensä etruskien hautakammiot ja kuvat, joissa kuolleet katsovat kohti kaukaisuutta puoliksi istuvassa asennossa. Katseessa on valppautta, ”…kaukaisuus on tulevaisuutta, jota kuolleet suunnittelivat elossa ollessaan. Ne katsovat siihen kaukaisuuteen kuin voisivat kurottamalla kättään koskea siihen”.

Tiina Nyrhinen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua