Kuva: SKS
KIRJAT | Tietokirjailija Marjut Paulaharju ehti pohtia pitkään totuutta isoäitipuolensa toiminnasta miehensä Samuli Paulaharjun kansanperinteen keruutyössä ja päätti lopulta kirjoittaa elämäkerran, joka arvostelee tylysti useita yliopistotutkijoita.
”Kirjailija pitää suurimpana syynä Jennyn aktiiviseen unohtamiseen tätä itseään.”
ARVOSTELU
Marjut Paulaharju: Jenny Paulaharju – Maankiertäjän perintö
- SKS, 2022.
- 227 sivua.
Suomessa 1980-luvulla voimaantunut naistutkimus alkoi nostaa esiin naisia, jotka olivat ahkeroineet aviomiestensä rinnalla taiteessa ja tutkimustyössä. Uurastuksestaan huolimatta nämä vaimot olivat jääneet puolisoidensa varjoon ja suurelle yleisölle tuntemattomiksi.
Yksi tällainen oli epäilemättä oululaisen kuuromykkien koulun opettaja Jenny Paulaharju (1878–1964), jonka aviopuoliso Samuli Paulaharju (1875–1944) tunnetaan väsymättömänä kansanperinteen kerääjänä ja 21 kirjaa julkaisseena kirjailijana sekä opettajana, joka sai professorin arvonimen vuonna 1943.
Naistutkijat alkoivat selvittää Jenny Paulaharjun osuutta miehensä menestyksessä jo kolme vuosikymmentä sitten. Jyväskylän kesässä pidettiin Paulaharju-seminaari vuonna 1985. Oululaisten tutkijanaisten yhdistys Saran naiset ry järjesti vuonna 1988 seminaarin Esiäitimme Jenny Paulaharju. Molemmissa vaadittiin Jennyn osuuden nostamista aiempaa kirkkaammin päivänvaloon.
Samuli Paulaharjun Ahti-pojan (1906–1971) tytär Marjut Paulaharju (s. 1944) on nyt kirjoittanut elämäkerran Jenny Paulaharju – Maankiertäjän perintö (SKS, 2022), jossa hän jakaa sapiskaa niin naistutkijoille kuin monille muille yksittäisille, nimeltä mainituille yliopistotutkijoille Juha Pentikäisestä Kaisa Sinikaraan.
Marjut Paulaharju koki kirjan tekemisen ”välttämättömänä”. Kuva: Marjut Paulaharju
Marjut Paulaharjun mukaan naistutkijat herättivät Paulaharjujen uuden renessanssin, mutta hän pitää suurimpana syynä Jennyn aktiiviseen unohtamiseen häntä itseään. Hän kertoo Jennyn keskittyneen erityisesti miehensä kuoleman jälkeen puolison muiston vaalimiseen. Omasta osuudestaan perinteen keruutyössä hän ei halunnut puhua, vaan käänsi huomion edesmenneeseen mieheensä.
Ehkäpä tähän kursailuun oli syynä noiden vuosikymmenten aikainen yleinen tapa. Omia ansioita ja saavutuksia väheksymällä haluttiin todellisuudessa nostaa omaa itseä muiden yläpuolelle. Jenny Paulaharju oli kirjailijan mukaan kunnianhimoinen nainen, jopa tyrannimainen kasvattaja ja miehensä kirjallisen tuotannon pureva kriitikko.
Unohdettu suuruus ei Jenny Paulaharju nykyisin ole. Sen osoittaa Marjut Paulaharjun teoksen lähdeluettelo. Tälläkin vuosituhannella hän on ollut monien tutkimusten, selvitysten ja artikkelien aiheena. Ehkä tarvittiin nyt vielä tämä läheisen henkilön tuotos selventämään kuvaa.
Jenny Paulaharju haastattelemassa Inga Elle Aikiota Utsjoella vuonna 1925. Kuva: Museovirasto / Samuli Paulaharjun kokoelma
* *
Jenny Paulaharju oli Marjut Paulaharjulle ainoa isovanhempi, jonka hän on koskaan tavannut. Verisukua he eivät kuitenkaan olleet. Samuli Paulaharjun ensimmäinen vaimo oli Kreeta Liisa o.s. Isokorpi (1895–1913), joka synnytti perheeseen viisi lasta. Jenny ei koskaan saanut lapsia.
Jenny ja Samuli Paulaharju avioituivat vuonna 1919, jolloin Jenny oli 40-vuotias. Uuden äidin saapuminen aiheutti perheessä juuri sellaisia ristiriitoja kuin kuvitella saattaa. Marjut Paulaharju kertoo Ahti-isänsä todenneen, että ”siihen loppui kotini, kun hän tuli taloon”.
Ei varmasti ollut Jennynkään helppoa ryhtyä äidiksi lapsikatraalle, joista tosin kolme vanhinta oli jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja häipynyt opintojensa pariin. Vain nuorin, kymmenvuotias Paula oppi kutsumaan Jennyä äidiksi. Esimerkiksi myöhemmin sotilasuran tehnyt Ahti pakeni moniksi päiviksi omille metsäretkilleen.
Paavolan kunnan Kortekankaalla 7.11.1878 syntynyt Jenny Olivia Simelius oli kasvanut kirkollisissa piireissä. Hänen isänsä oli lukkari Josef Simelius ja äitinsä Jenny Theodora Stenbäck, jonka sukujuuret olivat Laihialla. Äidin esi-isä pääsi Vaasan triviaalikouluun jo 1600-luvulla, ja sen jälkeen suku tunnettiin yhteyksistään uskonnollisiin herätysliikkeisiin ja suomalaisuusaatteeseen.
Jenny syntyi perheen nuorimpana eli kymmenentenä lapsena 42-vuotiaalle äidille. Kävikin sitten niin, että äiti menehtyi tyttären ollessa vajaan kymmenen vuoden ikäinen. Isästä tuli yksinhuoltaja.
Tuohon aikaan tytöille ei ollut helppoa päästä koulupolulle, saati lukea ylioppilaaksi, mutta Jenny onnistui siinä. Hän meni Ouluun kouluun ja vuonna 1899 hän oli kaupungin ensimmäisiä, monella erikoisluvalla valmistuneita naisylioppilaita.
Ouluun oli perustettu kuuromykkien koulu edellisenä vuonna, ja sinne Jenny päätyi opettajaksi pätevöidyttyään sitä ennen Jyväskylässä, Kuopiossa ja Pietarsaaressa. Oulussa oli käytössä saksalainen opetusmetodi, jonka mukaan kuulovammaisia opetettiin puhumaan normaaleja äänteitä käyttäen. Viittomakieltä pidettiin ihmisluonnolle sopimattomana.
Opettaja, kirjailija ja perinteen kerääjä Samuli Paulaharju kuvattuna vuonna 1931. Kuva: Museovirasto / Samuli Paulaharjun kokoelma
* *
Kurikan Kampinkylässä 14.4.1875 Kaisa Sofia Reinikan ja Jaakko Paulaharjun kahdeksantena lapsena syntyneestä Samuli Paulaharjusta oli tullut perinteenkerääjä Jyväskylän opettajaseminaarin kautta. Seminaarin opettaja Yrjö Blomstedt oli kannustanut häntä keräystyöhön.
Paulaharju muutti Ouluun vuonna 1904. Ennen Jennyä hän ehti kiertää pitkin-poikin muun muassa Karjalaa, mutta yhdessä he reissasivat kesäisin erityisesti Suomen ja Ruotsin Lapissa sekä Norjan puolella Ruijassa vuosina 1920–1942.
Talvisin tukikohtana oli talo Valtatien varrella Oulun Tuirassa. Sen monet paikkakuntalaiset muistavat Sinisenä talona, jossa toimi myöhemmin ravintola.
Taitavana kirjoittajana, etevänä piirtäjänä ja tarkkana valokuvaajana Paulaharju kokosi noin 65 000 sanamuistiinpanoa, 4 000 kansatieteellistä kertomusta, yli 8 000 valokuvaa ja tuhansia piirroksia. Hän kirjoitti 21 kirjaa ja yli 500 lehtiartikkelia.
Mikä siis oli Jenny-rouvan osuus tässä valtavassa elämäntyössä? Siitä on Marjut Paulaharju koettanut saada selville lopullisen totuuden.
Kirjoittaja on perehtynyt useisiin arkistolähteisiin Oulussa, Helsingissä ja Hämeenlinnassa. Hän on lukenut muun muassa Jennyn kirjeitä, joita hän kirjoitti tuhansittain perheelleen, sukulaisilleen ja ystävilleen. Kaikki eivät ole jääneet talteen.
Marjut Paulaharju arvostelee kriittisesti esimerkiksi Jennyn Jooseppi-veljen tyttären Aili Simojoen vuonna 1987 julkaisemaa elämäkertaa Jenny Paulaharju Samulin rinnalla. Kirja perustuu Simojoen omiin muistikuviin ja Jenny Paulaharjun antamiin haastatteluihin vuosina 1961–1962.
Kirjoittaja on verrannut haastatteluaineistoa omiin lähdeaineistoihinsa ja toteaa muistojen kultautuneen. Samoin hän toteaa monien yliopistotutkijoiden tehneen äkkivääriä ja liioiteltuja päätelmiä Jennyn ansioista. Jenny ei ole hänen mukaansa vaikuttanut miehensä kirjalliseen tuotantoon ainakaan ennen vuotta 1920.
Seuraavien 20 vuoden aikana pari vaelsi uupumatta kesäisin pohjoisilla leveyksillä tutustuen saamelaisten, kveenien ja muiden elintapoihin ja kulttuuriin. Avioliiton aikana osa Jennyn 15 yhteisellä keruumatkalla tekemistä haastatteluista ja tallennuksista on kiistatta päätynyt aineistona Samuli Paulaharjun kirjoituksiin. Tämän Marjut Paulaharju osoittaa selvin esimerkein.
Jenny Simelius-Paulaharju työskenteli opettajana Oulun kuuromykkäkoulussa. Kuva: Museovirasto / Samuli Paulaharjun kokoelma
* *
Äidinkielen lehtorina uransa tehnyt Marjut Paulaharju sanoo työnsä olleen raskas ja vaativa, mutta hän on kokenut, että se oli välttämätöntä tehdä. Aikaisemmin hän on kirjoittanut isänisästään kaksi kirjaa, Ruijanrannan reppuherra (1989) ja Monena mies matkalla – Samuli Paulaharjun elämästä, matkoista ja kertojista (2015).
Marjut Paulaharjun tuoreessa teoksessa tulee esille uutta tietoa, joka hahmottelee entistä tarkemman kuvan Jenny Paulaharjun työstä, hänen osuudestaan puolisonsa työparina ja itsenäisenä perinteenkerääjänä.
Marjut Paulaharjun mukaan on selvää, että Jenny ei olisi kiertänyt maita ja mantuja ilman miehensä vaikutusta. Hän ei ollut kovin liikunnallinen. Hän olisi viettänyt mieluummin aikaa sivistyneessä ilmapiirissä kuin korpitaipaleilla ja köyhien mökeissä, joissa ei edes aina otettu etelän vieraita ilomielin vastaan.
Jenny oppi nauttimaan vaeltamisesta yöttömässä yössä ja erilaista elämää eläneiden ihmisten haastattelemisesta, mutta myös keruuaineiston jälkityöstä, jota tehtiin talviaikoina kotosalla. Ensin miehen apulaisena ja sitten myös omassa yksinäisyydessä.
Aila-Liisa Laurila
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
