Essee genrenä ei edusta tietopuolista tutkielmaa. Siihen liittyy aina vahvasti kirjoittava subjekti, eli se on autofaktaa tai autofiktiota. Sillä, kuten Jaana Seppänen johdannossa kirjoittaa, ”jos valheen ja toden tasapaino hyväksytään, vältetään käyttämästä käsitettä totuus”.

Näin kirjoittaja menee tässä teoksessaan melko pitkälle tunnustuksellisuudessaan. Hän kirjoittaa lukemastaan eli ”vuosikymmenien takaisesta tunkkaisesta hämärästä” ja heittäytyy etenemään ”ikään kuin omalla kitkallaan”. Hän myös tasapainoilee objektiivisen ja subjektiivisen rajalla. Pohjimmiltaan esseet ovat eksistentialistisia, maailman kokemisen äärirajoja tunnustelevia.

Jaana Seppäsen edelliset esseeteokset Carmenin silmät (2011) ja Iltapäivä (2014) ovat olleet omaleimaisia, rohkeita, laajasta lukeneisuudesta purkautuvia kirjoituskokoelmia. Outokuoriaiset vie kirjailijan tyylin esseen genrerajoja rynkyttäen, määritellen ja ohitellen yhä haastavimpiin aiheisiin suorien hyökkäyksien subjektiivisella kylmäpäisellä raivolla. Näissä kirjoituksissa on suorastaan huikea rytmi, kaunis proosatempo.

Tunnustuksellisuuden äärillä

Ensimmäisessä esseessä Mesoava esseisti Seppänen pohtii, tai oikeammin ravistelee, erilaisten tunnustuksellisuuksien rehellisyyden mahdollisuuksia ja niihin kätkeytyviä valheita. Kriittisen pikakäsittelyn tästä näkökulmasta saavat Jean-Jacques Rousseaun lisäksi Friedrich Nietzsche ja Karl Ove Knausgård, sekä positiivisessa valossa Eeva Kilpi. Lujempaa pohjaa valheettomalle kirjoittamiselle hän löytää elokuvaguru David Mamet’n oppaasta näyttelijöille, jossa kirjoittaja määrittää termiä hetken totuus, jota on kaikki mitä mieleen tulee, jos ajatukset liittyvät ”meneillään olevaan”, siis läsnäoloon.

Faktojen luetteleminen ei johda kuin tylsiin sanarivistöihin. Seppänen puuskahtaa tuntuvan siltä, ”että mitään referenssiä oman itsen ulkopuolella ei ole, ei ole mitään todellisempaa todellisuutta. Ei ole mitään itseäni vastaavaa tyyliä – ei siis ole mitään itseä”.

Tästä päästäänkin naamioiden jatkuvaan riisumisen tematiikkaan, loputtomaan ”kauniiden valheiden synnyttämiin toden” paradokseihin. Koska ei ole itseä, voi lähteä ”huoramaisesti” kenen tahansa toisen kirjoittajan matkaan.

Parhaan avun näissä toden ja valheen ongelmien selvittelyssä Seppänen saa lääkärikirjailija Louis-Ferdinand Célineltä, ukrainalais-brasilialaiselta kirjailijalta Clarice Lispectorilta ja romanialaiselta filosofilta Emil Cioranilta. Kuvattuaan näiden tekstejä hän ohjautuu kirjoittamaan omista lähtökohdistaan (myöhemmissä esseissä) valhe valheelta syvemmälle ja syvemmälle, aina paljastaen edellisen kuvitelman heikkoudet. Tämä tapahtuu itsetutkiskelun, paremminkin itsehavainnoinnin kautta. Kirjoittaessa ei hetken totuus auta, jos se jo kohta muuttuu valheeksi. Kirjoittaja ei voi tietää, mikä on totta. Hän vain ”mesoaa”.

Seppäsen kaunis määritelmä omasta kirjoittamisestaan kuuluukin: ”Minulle kirjoitus ei ole mustia merkkejä valkoisella, vaan ääni, puhetta ja hengitystä.”

Pylly ja paavi

Tässä vaiheessa kritiikin kirjoittaja huomaa referoivansa liikaa. Hänhän on myöskin eräänlainen esseisti, mutta määräytynyt kirjoittamaan yhdestä aiheesta, yhdestä kirjasta. Intouduttuaan ensimmäisen esseen kohdalla yhdistelemään alleviivausryteikköä kokonaisuudeksi, yltymättä juurikaan omintakeisiin huomioihin, hän pyrkii jatkossa hakemaan suurempia linjoja.

Tämän luvun otsikossa hän käsittelee kahden esseen (Tunnustajan paljas pylly ja Huutava paavi, ja samalla koko kirjan spiritin) kautta esseisti Seppäsen ekshibitionismia ja suhdetta uskonnollisiin kysymyksiin, ikään kuin yhtenä pakettina.

Jaana Seppäsen tyyli on eroottista. Hän toteaakin: ”Arvaamattomuus, jonka toinen joutuu kokemaan, on eroottista.” Kun hän vertaa Antti Nýlenin esseistiikkaa (paikoin) miekkailuun, tekee mieli verrata Seppäsen omaa tyyliä kosketteluun, paikoin myös tanssiin tai keinumiseen (rytmi). Luulen monen muunkin lukijan kokeneen samaa: nämä tekstit tulevat hyvin lähelle, hengittävät päin näköä, koskettelevat. Tekstit ovat intiimejä, räävittömiäkin, mutta eivät koskaan tökeröitä, mauttomia tai falskeja.

Arvelen seuraavani Seppäsen ajattelua hieman muunnellen, kun kirjoitan, että lukemisessa ”välitön vaistonvarainen ahmaisu” on tärkeämpi kuin analysointi. Heti syttyvä suhde lauseisiin kumpuaa jostain syvältä ”lukukokemusten synnyttämästä minästä” tai ”yhteisten tuntojen kollektiivisesta pohjasta”. Lukiessa on voittopuolisesti kysymys syvistä tunteista, eroottisesta kokemisesta. Analyysi puolestaan on jotain tarkistelun tapaista, palaamista hitaammin, ja siis järkevästi tekstin yksityiskohtiin.

Huutava paavi -esseessä käytetään ja kuvataan Francis Baconin tunnettua taulua Paavin huuto, ja siirtyessään visuaaliseen näkökulmaan, Seppänen ikään kuin siltana tuohon ”oikeaan todellisuuteen” astuessaan toteaa: ”Sanoilla ei todellakaan ole mitään tekemistä uskon kanssa”. Tämä punainen lanka toistuu kirjassa useasti eri muodoissa. Näyttää siltä, että kirjailija on lähellä ajatusta ”kielen mahdottomuudesta ylipäätään kuvata todellisuutta”.

Lähentyessään tämän tästä ”ruumiillisuuden kokemusta” ja kuvatessaan sitä, Seppänen aina liukuu ”ajattelumaailmasta”, jossa ”lennämme – suunnitelmasta ja unelmasta toiseen”, oman ruumiin kokemisen todellisuuteen, siihen jolle on vaikea löytää kielellisiä ilmaisuja.

Paperia syövät kuoriaiset

Kirjan nimiesseessä tulevat esiin (uudelleen ja perusteellisemmin) oudot kuoriaiset, Emil Cioran ja Clarice Lispector, he jotka ”hajottavat” tunkkaisia, vanhoja kuvitelmia. Nämä kaksi kirjan päähenkilöä ovat kirjoittaneet siitä, kuinka ruumiilliset tuntemukset hävittävät ideoitten maailmaa. Kumpikin ”hajottaa omalla tavallaan mytologista savuverhoa, joka peittää ihmisyyden lihallisia reaktioita”, liikkeitä, joissa usein esiintyy kouristuksia.

Seppänen lainaa Ciorania: ”Kirjallinen tyyli kätkee elollisen olennon totuuden”, hedonistinen elämänhurmio kääntyy pessimismiksi kuin erotiikassa hylätyn rakastajan kokema kiduttava pettymys.

Lispector puolestaan kuvaa hiljaisuutta, pelkkää riisuttua olemista, aistillisuuden hidasta hiipumista. Häntä Seppänen kuitenkin sanoo ”maailman aistillisimmaksi kirjailijaksi”. Hän yltyy kärjistämään lukukokemuksen olevan kahdenvälistä lähentymistä, jossa ”emme tyydy haamuihin” vaan ”tahdomme tiivistää tajunnasta ruumiin ja tätä tyhjää haromista lukeminen on”. Hän naulaa tajunnan tyyliksi, jolla on kaikkiin suuntiin tarkkaava hermosto, ”tajunnan hermosto”.

Jäin kaipaamaan kahta näkökulmaa – tai rupesin itse abstrahoimaan yhteyksiä: freudilaisuuteen ja Beckettiin. Jälkimmäisen äskettäin suomennettu trilogian viimeinen osa Sanoinkuvaamaton (2019) on äärimmäisen lähellä näitä kuoriaiskehitelmiä. Itse asiassa jo edellinen Malone kuolee (molemmat käännökset Caj Westerbergin) kuvaa lähes liikkumattoman vanhuksen fyysisyyttä sekä menneessä ja niukassa lähiympäristössä pyöriviä ajatussirpaleita, muistoja ja tuntemuksia yli sadan sivun verran.

Freudilaisuuteen ei Seppänen jostain syystä kajoa. Olisiko se ollut liian iso alue vedettäväksi mukaan tähän kirjoittamiseen? Yksistään Julia Kristevan kautta olisi kuitenkin voinut vertauttaa ruumiillisuuden kokemista khoraan, joka tarkoittaa paikkaa tai hetkeä, jossa merkitykset syntyvät.

On muutenkin outoa, että Freud ja Jung on ”unohdettu”, jätetty sivuun viime vuosien kirjallisista keskusteluista, joihin heillä olisi ollut asiaa mitä suurimmassa määrin. Koko piilotajunta on ihmisen tunteiden ja ruumiillisuuden tyyssija, tiedostamaton, jonka paljastamista kirjoittaminen suurelta osalta on. Kaikki ”tärkeä” keskustelu käydään tiedostetun hallinnan ehdoilla, ottamatta huomioon niitä voimia, joita ei kyetä hallitsemaan. Kaipasin tämänkaltaisia näkökulmia, mutta niiden huomioon ottaminen olisi ehkä paisuttanut teosta liikaa. Jotenkin tuntuu siltä, että kyseessä onkin harkittu ohari.

Naisten liikkeistä

Kahta esiintyvää naista kirjassa käsitellään seikkaperäisesti: Ilona Stalleria eli Cicciolinaa ja Jeanne Moreauta.

Cicciolina oli Italian parlamenttiin noussut skandaalimainen ilmiö, pornonäyttelijä, joka käyttäytyi räävittömän itsevarmasti kaikissa sosiaalisissa ympäristöissä. Hänet tunnettiin rintojen vilautteluista julkisissa tiloissa, mutta hän oli ennen kaikkea seksuaalisen energian lähettiläs. Federico Fellini kuvasi Cicciolinaa ”syvälliseksi ilmiöksi, joka nousee vaistokerroksista ja jonka kanssa meidän on tehtävä tilimme selväksi”. Seppänen pitää myös Stallerin persoonaa yhteiskunnallisesti räjähdysmäisenä, mutta ennen kaikkea ”viattomuuden, amoraalisuuden” kautta. Cicciolina ei koskaan edes epäillyt toimivansa jotenkin ”väärin” tai ”pahasti”. Tunnustuksissaan tämä ”epäjärjestyksen kuningatar” pohtii muun muassa suhdettaan naisen vapautumisliikkeisiin, ja painottaa kokevansa olevansa niiden ulkopuolella. Samantapaisesti suhtautuu Seppänenkin feminismiin.

Jeanne Moreau on äskettäin kuollut kuuluisa ranskalainen elokuvanäyttelijä. Seppänen kuvailee hänen filmiuraansa lähinnä Michelangelo Antonionin elokuvien kautta. Näistä La notte (Yö) ja L’avventura (Seikkailu) tuntuvat olevan kirjoittajalle elämää suurempia elokuvia. Molemmista löytyy kohtauksista, joissa on yhtymäkohtia Lispectorin kirjojen mykkään olemiseen.

Antonionin kaikissa elokuvissa on ”keskiössä ihmisen arvoitus ajassaan ja ympäristössään”. Betonirakenteiden hallitsevuus on kaameimmillaan Antonionin myöhemmässä elokuvassa Deserto rosso (Punainen erämaa, 1968), jossa naispääosaa vetää seiniin liimaantuneena raahautuva, psykoottisesti näyttelevä Monica Vitti.

Jeanne Moreaun koko ura on yhtenäisesti vahva naisen vapautuneen suoruuden välittämä, aina Louis Mallen elokuvista Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l’échafaud) ja Yö kuuluu rakkaudelle (Les Amants) alkaen, Joseph Loseyn Evaan ja Francois Truffaut’n Jules ja Jim -elokuvaan.

Epätodellisuudentunteesta, tyylirikoista, politiikasta ja pelosta

Epätodellisuudentunteen Seppänen liittää surrealismiin. Hän kuvaa todellisuuden karkaamista ”maailman viimeiseen nurkkaan”, pelkoa, joka liittyy jänismäiseen ”aina on kuollut kulma, josta joku voi iskeä” -tunteeseen esimerkiksi suurkaupunkien vilinöissä. Ihmiset näyttäytyvät tavoittamattoman kummallisilta toimiessaan ”omissa tyhjänpäiväisyyksissään”.

Näistä tuntemuksista siirrytään terrorismiin, odottamattomiin tapahtumiin, politiikkaan, sen pinnallisiin ja valheellisiin kasvoihin. Lukija kokee lievähkön tyylimuutoksen, kun äärimmäisen syvistä filosofisista ja kirjallisista aiheista siirrytään miltei ”yleisönosastomaisiin” kirjoitustapoihin, tosin pehmeästi Cicciolinan kautta. Vladimir Putin saa kummallista seuraa, jopa kirjailijasta. Venäläishallitsijan parodiointi kuulostaa liian tutulta ja yleiseltä, vaikka siinä on teräviä kohtia.

Samaan ”tahallisen” tyylirikon rintamaan on laskettava hieman arkaaistyylinen Kuinka kauan tätä kärsimme?!, teksti joka käsittelee Nti Bougrabia ja tämän kirjaa Kirje maanpaosta, jonka kirjoittajaksi on merkitty M.C. Teksti ei olekaan Seppäsen kirjoittama, vaan jonkin nimimerkin suojissa pysyttelevän henkilön. Sen mukaanotto on sinänsä mielenkiintoinen valinta, ja teksti on sisällöltään vahva, kaikkine vanhakantaisine sanajärjestyksineen (Tuo paikoin mieleen Aino Kallaksen Reigin papin).

Esseeteos Outokuoriainen kääntyy kirjallisista aiheista kohti ruumiillisia kokemuksia, ja huipentuu kaikkiin epämiellyttävyyksiin hammaslääkärintuolista pakotetumpiin kidutusmuotoihin. Loppupuolen raadollisimmat kirjoitukset ovat humanismin puolustusta ja ihmisen barbaaristen piirteiden yhäesiintyvyyden ilmiantoa. Tästä aihepiiristä rankin on kaiketi eteläkorealaisen Han Kangin romaanin Ihmisen teot käsittely.

Loppupuolella on paneutuva kuvaus afrikkalaiseen taidenäyttelyyn Out of Africa. Pression I–III koostuu lyttyyn litistetyistä tummista perseistä. Tätä performanssia ei ainakaan voi moittia kantaaottamattomuudesta tai laimeudesta!

Markku Lahtelasta on myös mainio pienoistutkielma. Se kertoo itse päivänsä päättäneen idealistisen kirjailijan tinkimättömyydestä. Hänet Seppänen laskee ”outokuoriaisten” ryhmään.

Pidän kirjan keskuksena Outokuoriaisten osoittamaa totuuden hajoamisen käsittelyä ja välttämätöntä rohkeutta myöntää kielen mahdottomuus olla täysin totuudenmukaisuutta tulkitseva koodi. Mutta samalla Emil Cioranin huudahdusmaisen lauseen haluta maailma, jossa ”kuoltaisiin yhden pilkun vuoksi”. Näiden kahden yhteensopimattoman teeman väliin kiristyy Jaana Seppäsen tematiikka esseissä, joiden intuitiivinen rytmi on nautittavaa. Paikoin välähtelevässä ”itseymmärryksen tavoittelussa” piilee synteesin mahdollisuus tämän ristiriitaongelman ratkaisuun. Muutamat antautumiset ruumiin kuunteluun, pois ajatusten kiihkeästä virrasta, ovat syventäviä lepohetkiä pohtivalle lukijalle. Mutta ristiriidattomat kirjoittajat ovat muuten tylsiä, ja harmittavan usein saarnaavia.

Erkki Kiviniemi