Kirja-arvio: Hannu Parosen seitsemään päälukuun jakautuva sarja on kauttaaltaan viime vuosien poliittisen kehityksen, ja siksi myös yhteiskunnallisen kehityksen, ruotimista ja kritiikkiä. Aikaa kuluttamassa -teoksen arvioi Erkki Kiviniemi.
Hannu Paronen on yksi harvoista aforismiin keskittyvistä kirjailijoista Suomessa. Vaikka Aikaa kuluttamassa onkin vasta kolmas Parosen aforismiteos, on mietteiden kokonaismäärä jo melkoinen. Tämäkin teos sisältää reilusti yli viisisataa aforismia.
Alaotsikko ”mietintöjä 2000-luvulta” osoittaa selkeästi, että kyse on ajankohtaisista mietteistä. Muoto ”mietintöjä” viittaa perusteellisempaan pohdintaan, ei pikalatauksiin. Kustantaja kehottaakin takakannessa: ”Tämä on aforistiikkaa, joka on julkaistava ja luettava juuri nyt!”
Ajankohtaisuteen on helppo yhtyä. Parosen seitsemään päälukuun jakautuva sarja on kauttaaltaan viime vuosien poliittisen kehityksen ja siksi myös yhteiskunnallisen kehityksen, ruotimista ja kritiikkiä.
* *
En liioittele sanoessani tätä teosta ironisen satiirin aarreaitaksi. Niin paljon terävää sivallusta kirjassa on. Vapaata markkinataloutta Paronen suomii kunnolla. Yksi helmi: ”Valta pääsee sitä lähemmäksi mitä kaummaksi se päästetään.” Tällaisissa hohdokkaissa laukaisuissa osutaan inhimilliseen ytimeen. Toisin sanoen Paronen pääsee parhaimmillaan ajankohtaisuuden kautta yleisiin totuuksiin.
”Sinun pitää sitoutua, sanotaan sille joka halutaan sitoa.” Tämäkin lause paljastaa olennaista rahan vallasta ylipäätään. Pian seuraakin mainio kysymys: ”Mutta vapautuuko rahan orjuudesta rahalla?”
Tarkoin välttäen moralisoimasta vähäosaisia Paronen vihjaa varovasti vapauttavaan asenteeseen: ”Rikas miettii rahaa, köyhä miettii rahaa. Onnellinen miettii muita.” Tämä ”muita” riemastutti kovasti, monimerkityksellisenä viisautena.
Teoksen humaani viisaus ilmenee myös siinä, mitä jätetään sanomatta. Lukiessa kohtaa kirjoittajan, jolla on enemmän tajua kuin hän kehtaa tuoda julki. Rahamaailmalle hän ei anna armoa, vaan antaa ruoskan viuhua: ”Kun ihmistä käyttää hyväksi, käyttää hänet huonoksi.”
* *
Loppua kohden teos syvenee inhimilliseen, yksinäisyyttä käsittelevään suuntaan. Paradoksein Paronen etenee: ”Tässä junassa on paljon ihmisiä mutta tässä junassa ei ole ketään.”
Aikaisemmissa teoksissa on ollut enemmän kielellistä leikittelyä, nyt niukasti. Kuitenkin Paronen toteaa: ”Mieluummin leikittelen sanoilla kuin valehtelen niillä.”
Ehkä kovimman kritiikin Paronen esittelee luvussa Madonluku, joka on sijoitettu suunnilleen kirjan keskelle, seitsemään lukuun sisältyvän sarjan viidentenä lukuna (ilman numeroa!).
Aikaa kuluttamassa on teos, jonka parissa kannattaa kuluttaa aikaa, sijoittaa se vaikka yöpöydälle ja lukea hartaasti makustellen. Mikä parasta, teoksesta ei jää kitkerä maku, vaan inhimillisyys ja herkkyys ovat päässyt Parosen ajattelun keskiöön.
Erkki Kiviniemi
Hannu Paronen:
Aikaa kuluttamassa
Kulttuurivihkot, 2019.
110 sivua.
