Ihmisten elämä ja kohtalot, kun kukaan ei kuole – Knausgårdin Kolmannen valtakunnan tarinat jäävät lukijan päätettäväksi

Kuvat: Sølve Sundsbø / Otava

Taisteluni-kirjasarjan jälkeen Karl Ove Knausgård on kirjoittanut Aamutähti-sarjan. Sarjan ensimmäisen, Aamutähti-nimisen romaanin erona norjalaiskirjailijan aiempiin teoksiin oli se, että tarina oli fantasiaa, ei omaelämäkerran osa. Todellisuudessa kai kirjailijoiden kaikki kirjat kuitenkin kertovat tavalla tai toisella heistä itsestään.

Vuosi Aamutähden jälkeen julkaistiin sarjan toinen osa Ikuisuuden sudet (2022). Kolmas valtakunta (suom. Jonna Joskitt-Pöyry; Otava, 2024) on sarjan kolmas osa. Neljäs osa (Nattskolen) ilmestyi Norjassa viime vuonna.

Nimestä Kolmas valtakunta tulee mieleen Hitler. Se on kuitenkin vain mielikuva, sillä kirja ei kerro diktaattorin tekemisistä tai ideologiasta.

Kolmas valtakunta palkitsee sarjan kiihkeimmät fanit, tai sitten ei. Kirjassa on yksityiskohtia, joilla ei varsinaisesti ole arvoa, ja toisaalta kommentointia, jolla on paljonkin tekemistä elämisen ja olemisen kanssa.

Kolmas valtakunta on sarja kertomuksia edellisistä osista tutuista henkilöistä: Tovesta, jonka mieli sairastaa; opettaja Gautesta, joka on huolissaan niin oppilaastaan kuin parisuhteestaan; kuuluisasta arkkitehdistä Helge, jolla on salaisuus ja lapsuudesta jäänyt huono omatunto; nuoresta naisesta Linestä, joka rakastuu heavyrokkari Valdemariin; lääkäri Jarlesta, joka saa hoidettavakseen aivokuolleen potilaan; kahden naisen loukussa olevasta poliisista Geiristä; Syvertistä, joka tapaa ensimmäisen kerran venäläisen sisarpuolensa.

Yksi tarinoiden kohokohdista on uuden tähden, Aamutähden, Valontuojan, syttyminen taivaalle. Siitä seuraa jotain, osalle paljonkin. On viikko, jolloin ihmisiä ei kuole ja joku jopa herää henkiin.

Nainen ei ole kirjassa kovin suuressa arvossa; henkisesti sairasta väkeä, no, äitejä lukuun ottamatta. Yliseksuaalisuus johtaa jopa paholaisten, yllättäen mieshahmoisten, kohtaamiseen. Noituus ja satanismi ovat olemassa, eivät ratkaisuissa. Uskonto on sitä perinteistä, olemassa oleva käytäntö.

Kirjaa mainostetaan kategoriassa fantasia, mutta tarinoissa on huomattavan paljon arjen tapahtumia ja kohtaamisia. Romaanin henkilöt elävät enimmäkseen arkeaan tavanomaisten ongelmiensa parissa.

* *

Kirjan ongelma on, ettei Knausgård ole keksinyt tarpeeksi uutta. Tapahtumat jäävät ja jämähtävät tutuiksi jutuiksi. Sen oivalluksen hän tekee vanhasta totuudesta, että uskonto ei ole vastaus maailman pelastukseen.

Mielenkiintoista on, jatkaako Knausgård fantasian kirjoittamista vai palaako hän perinteisempään kerrontaan, joka oli luettavana antoisampaa, ahdistavimmillaankin lukijalle aidompaa.

Maija Kääntä

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua