Ihmiskohtalot katoavat Patagonian sumuun – arviossa Philippe Sandsin Pinochet-teos Talo Londres-kadulla

Kuvat: Teos

Heti alkuun algoritminomainen vinkki: jos pidit Philippe Sandsin edellisestä suomennetusta teoksesta Paluu Lembergiin (2023; lue arvio), sinun pitää ehdottomasti lukea myös Talo Londres-kadulla (Teos, 2025). Sands käsittelee tässäkin isoja, ihmisyyden kokoisia asioita yksittäisten ihmiskohtaloiden valossa.

Kerronnassa yhdistyvät kirjoittajan syvällinen oikeudellinen asiantuntemus ja järjestelmällisyys, ihmisläheisyys ja ihmisen kunnioitus, horjumaton moraalinen kompassi sekä perienglantilainen no-nonsense-tyyppinen vetävä tarinan juoksutus. Kun kaikki nämä ainekset on paketoitu kunnioitettavaan runsaaseen viiteensataan sivuun ja kun paketti vielä pysyy tiukasti kasassa, lukija palkitaan tavalla, johon kaikkien tietokirjojen tulisi pystyä: kirjan luettuasi voit vilpittömästi todeta, että olet oppinut ja oivaltanut jotain uutta ja merkityksellistä.

Hienoa lukukokemusta ryydittää myös Titia Schuurmanin pettämättömän tasokas käännös, jossa myös juridinen terminologia taiten hallitaan. Kehuja on annettava myös kirjan ulkoasulle ja luettavuudelle; tässä yhdistyvät mallikelpoisesti ilmavuus ja tukevuus.

Philippe Sands (s. 1960) on brittiläinen ihmisoikeusjuristi, joka toimii asianajajana ja oikeustieteen professorina University College Londonissa. Hänellä on äitinsä suvun puolelta juutalaiset sukujuuret, jotka Lviv/Lemberg-kirjan osalta kannustivat häntä perehtymään ja selvittämään nykyisin Ukrainassa sijaitsevan Lvivin (Lembergin) historiaa ja jäljittämään muun muassa kahden maailmanlaajuisesti tunnetun ihmisoikeusjuristin Hersch Lauterpachtin (s.1897) ja Rafael Lemkinin (s. 1900) sekä heidän sukulaistensa kohtaloita.

Nyt käsillä olevan teoksen nimi paljastaa keskeiset teemat: Chilen diktaattori Augusto Pinochetin luovutusoikeudenkäynti Lontoossa vuosina 1998–1999, natsioikeudenkäyntejä Chileen paenneen SS-upseeri Walther Rauffin elämä ja yhteydet Pinochetiin Chilessä sekä Santiago de Chilessä osoitteessa Londres-katu 38 sijainnut kuulustelu- ja kidutuskeskus. Alkuperäisen teoksen nimessä esiintyy myös käsite rankaisemattomuus, jonka suojassa molemmat päähenkilöt lopulta onnistuivat elämänsä elämään.

Sandsilla oli henkilökohtainen yhteys kirjan molempien päähenkilöiden kohtaloihin. Hän toimi ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin oikeudellisena avustajan Pinochetin luovutusoikeudenkäynnissä Lontoossa ja pääsi siten seuraamaan prosessia näköalapaikalta.

Walther Rauffin jäljille hän oli päässyt kootessaan aineistoa natsirikollisten pakoja koskevaan kirjaansa Ratline (Weidenfeld & Nicolson, 2020) varten. Rauff oli omasta mielestään tavallinen asiantuntijatehtävissä toiminut toimistoupseeri. Hänen tehtävänään oli kehittää tehokas menetelmä juutalaisten tappamiseen kuorma-autojen pakokaasun avulla. Kävi ilmi, että kyseinen Rauff oli välttynyt sotarikosoikeudenkäynneiltä Saksassa ja onnistunut pakenemaan vuonna 1956 ensin Ecuadoriin, josta siirtyi vuonna 1958 Chilen Patagoniaan. Ecuadorissa hän oli ystävystynyt majuri Augusto Pinochetin kanssa. Tuo ystävyys sitoi miesten kohtalot sittemmin yhteen monella tasolla ja tavalla.

Sairas vanhus Lontoossa

Teoksen rakenne on selkeä. Keskeisin teema myös sivumäärällisesti on Pinochetin luovutusoikeudenkäynti Lontoossa. Tässä osuudessa kuvataan varsin perusteellisesti prosessuaalisia haasteita, joita kansainväliseen oikeuteen liittyy, mutta myös vaikeuksia saada pitävää näyttöä tapahtumista. Kansainvälisen rikosoikeuden menettelyt ja periaatteet olivat tuolloin 1990-luvun lopulla vielä kehitysvaiheessa. Eräiden Afrikan maiden ja Länsi-Balkanin sotarikollisten oikeudenkäynnit olivat vielä edessäpäin.

Kun madridilainen tutkintatuomari Baltasar Garzón sai lokakuussa 1998 tietää Pinochetin olevan Lontoossa hoitamassa terveyttään, hän käynnisti prosessin, joka tuli merkittävästi vahvistamaan kansainvälisen ihmisoikeuden periaatteita. Garzón vaati Pinochetin luovuttamista Espanjaan vastaamaan muun muassa kansanmurhaa ja kidutusta koskeviin syytteisiin. Kun kyse on entisen valtiopäämiehen luovuttamisesta, ratkaistavaksi tulee monia oikeudellisesti hankalia kysymyksiä. Nauttiiko entinen valtionpäämies immuniteettisuojaa, ovatko kyseiset rikokset yhtä lailla rangaistavia sekä luovuttaja- että vastaanottajamaassa, minkälaista näyttöä rikoksista on saatavissa? Näitä kysymyksiä pohdittiin Lontoon eri oikeusasteissa parhaiden brittiläisten oikeusperinteiden mukaisesti.

Pinochet oli lopulta pidätettynä 17 kuukautta, mutta hän välttyi lopulta luovutukselta Espanjaan terveydellisten syiden takia. Sen sijaan hän palasi Chileen – taustalla oli jonkinasteinen poliittinen sopimus Iso-Britannian ja Chilen välillä siitä, että Pinochet lopulta joutuisi oikeuteen Chilessä. Prosessi sittemmin käynnistyikin, mutta päättyi Pinochetin kuolemaan vuonna 2006.

Rapusäilyketehtailija Patagoniassa

Toinen pääteema on Walther Rauffin elämän ja tekemisten jäljittäminen Chilessä, erityisesti lukuisten vihjeiden, silminnäkijätodistajien kertomusten ja kuulopuheiden todentaminen aikalaishaastattelujen ja niukkojen dokumenttien valossa. Rauff toimi Patagoniassa rapusäilyketehtaan johtajana. Hänen vaiheistaan ja tekemisistään on runsaasti aikalaishavaintoja, laajalti oli tiedossa myös hänen SS-menneisyytensä. Rauff ei myöskään peitellyt yhteyksiään Chilen hallintoon ja Pinochetiin. Tästä huolimatta oli lähes mahdotonta löytää pitäviä todisteita siitä, että hän olisi ollut aktiivinen osallinen Chilen hallinnon toimeenpanemissa kuulustelu- ja kidutusoperaatioissa tai että hän olisi toiminut neuvonantajana vankileirien suunnittelussa.

”Kertomuksia siis riitti, mutta en löytänyt yhtään asiakirjaa, jossa olisi mainittu Rauff, enkä ketään, joka olisi todella nähnyt hänet saarella (Patagoniassa sijaitseva Dawson-saari, jolla toimi poliittisten vankien leiri). Kaikki oli huhua ja kuulopuhetta. ’Kun legendasta tulee totta, lehteen painetaan legenda’, sanoo eräs henkilöhahmo elokuvassa Mies, joka ampui Liberty Valancen.”

Lukijalle haasteellista saattaa olla siirtyminen ajallisten takaumien ja kerrontahetken välillä, mutta sivujen edetessä tämän rakenteen merkitys avautuu. Siitä, mitä menneisyydessä todella tapahtui, on nykyhetkellä loppujen lopuksi varsin vähän aitoa tosiasia-aineistoa. Näin on varsinkin silloin, kun mittapuuna on oikeudellisesti pitävä aineisto, kuten Sandsin mittapuuna on. Aineistoa kertyy, johtolankoja löytyy, mutta monet jäljet katoavat siihen muistamisen usvaan, jossa on vaikea erottaa tosiasioita ja kuvitelmia. Tämän työn ja tuskan Sands osaa kertoa tavalla, joka muistuttaa hyvin rakennettua dekkaria.

Sandsin ihmiskuvaukset kertovat tekijän tarkasta havainnointikyvystä mutta myös hyvästä ihmistuntemuksesta. Hän lähestyy keskustelukumppaneitaan avoimin mielin, ilman ennakkoasenteita, mutta empaattisesti ja rakentaa kuvaa pala palalta – ollen myös valmis muuttamaan käsityksiään uuden tiedon valossa. Pienetkin yksityiskohdat, katseet, pukeutuminen ja ääni voivat kertoa paljon sille, joka osaa niitä tulkita.

Sands kertoo saaneensa kirjoitustyössään opastusta ja innoitusta muun muassa Bruce Chatwinin kirjasta Patagonia, Patagonia (Tammi 1987), jossa Chilen eteläkärkeä ja sen ihmisiä kuvataan yhtäältä matkakirjanomaisella tarkkuudella ja toisaalta surrealistisella mielikuvituksen otteella. Myös Chatwin kertoo tehokkaasta liedejä hyräilevästä miehestä, joka oli keksinyt kaasutusautot ja johti rapusäilyketehdasta. Mutta olivatko kirjailija ja entinen natsiupseeri tavanneet, siitä ei ole tietoa. Patagonian sumut peittivät monia kohtaloita ja salaisuuksia.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua