Ihminen sinnittelee ja yrittää unohtaa sodanajan kärsimykset – arviossa Hannu Niklanderin Eksynyt opas

Kuvat: Wiki Commons / Robustos

Eksynyt opas (Robustos, 2024) on neljäs osa Hannu Niklanderin (s. 1951) isän elämäntarinaa käsittelevästä sarjasta Loivaa alamäkeä. Vuorossa ovat nyt vuodet 1951–1958. Aiemmat osat ovat Nuoriherra; vuodet 1909–1928 (Robustos, 2019), Tyhjää toimittamassa; vuodet 1929–1944 (Robustos, 2020) ja Luovutetut alueet; vuodet 1945–1950 (Robustos, 2022; lue arvio).

Hannu Niklanderin isä Weijo syntyi vuonna 1904. Hän menehtyi vuonna 1969, samana vuonna kuin isänsä, Hannu Niklanderin isoisä, kauppaneuvos Alwar Niklander (s. 1875), joka toimi Rake Oy:n toimitusjohtajana.

Teossarjan aiemmista osissa Weijosta on välittynyt kuva monella tapaa ristiriitaisena henkilönä. Kunnianhimoinen, mutta lyhytjänteinen; särmikäs, mutta herkkä; introvertti pohdiskelija ja kaunosielu, samalla elämän nautintoihin uppoava huithapeli. Kaiken yllä leijuvat kompleksinen ja aika ajoin katkeileva suhde isään sekä jatkuvasti toistuvat juopottelujaksot. Loivaa alamäkeä miehen tie näyttää kulkevan myös ammatillisesti. Tukevaa leipäpuuta ei tunnu löytyvän. Upseerinura jämähtää vänrikinnappeihin ja isä estää kartanonherran ja maanviljelijän uran.

Isä ja poika

Eksynyt opas alkaa siis vuodesta 1951, joka on Hannu Niklanderin syntymävuosi. Weijo ja Maija-Liisa ovat kotiutuneet Koskelan seutuville Helsingissä. Weijo on saanut hanslankarin töitä rakennuksilla ja Maija-Liisa työskentelee Koskelan sairaalassa. Hannu syntyy. Weijo yrittää aloittaa elämän isänä. Alku on lähes katastrofaalinen; isä ottaa vauvan mukaan ryyppyreissulle, sammuu ja unohtaa pojan hotelli Klaus Kurkeen. Seuraa Hannu-vauvan tutustuminen lastenkotiin, josta tarkkailun jälkeen kuitenkin onnellinen paluu kotiin.

Isän ja pojan suhde on kuitenkin oikeilla raiteilla ja syvenee vuosien kuluessa. Postimerkit, kirjat, luonnon pienet ja suuret ihmeet, lukeminen, kirjoittaminen, elämän tarkkailu ja ihmettely; tähän kaikkeen isä omalla tavallaan raivaa pojalle tilaa. Kovin pitkäjänteistä ja johdonmukaista isän ohjaus ei aina ole, vuosiin mahtuu juopotteluretkahduksia ja katkaisuhoitokin Järvenpään sosiaalisairaalassa. Poika kuitenkin kasvaa ja kehittyy ja isä elää hänen rinnallaan, ikään kuin kokien uudelleen kasvamisen ihmeen ja lapsen huolettoman elämän. Sivu sivulta Hannu nousee isänsä rinnalle kirjan näkijäksi ja kokijaksi.

Weijon elämän suuri onnettomuus

”Monipuolisesti sivistynyt, erittäin lahjakas mies, jolta kuitenkin puuttui varsinaista luovaa kykyä ja sitä salaperäistä eteenpäin työntävää ponninta, ehkä vitaalisuutta, joka saa monen vähemmän älykkään miehen ponnistelemaan kauas hänen ohitseen. Tuo suuren älykkyyden ja pienen tehokkuuden ristiriita oli hänen elämänsä suuri onnettomuus.”

Tähän Weijon joululahjakirjaan, Toivo Pekkasen Hämärtyvään horisonttiin, sisältyvä pohdinta on avain Weijon omaan sisäiseen maailmaan ja sen ristiriitoihin. Monipuolisesti kulttuuria ja historiaa tunteva, kielitaitoinen ja kunnianhimoinen mies ei löydä paikkaansa sodanjälkeisessä Suomessa – ei hän sitä tosin löytänyt ennen sotiakaan. Rakennustöistä Weijo tosin etenee satamavirkailijaksi, vanginvartijaksi Seutulaan, maanmittarin apulaiseksi Espooseen, kirjastoapulaiseksi ja lopulta matkatoimiston virkailijaksi ja seuramatkaoppaaksi. Kaipuu entistä maatilaa hoitamaan Mäntsälään on kova, mutta jää unelmaksi; ”maananastuslautakuntahan” sen määräsi Karjalan evakoille.

Eksyneessä oppaassa kuvataan elämää 1950-luvun Suomessa. Eletään vahvaa jälleenrakentamisen aikaa. Sodan muistot ovat edelleen vahvasti mielissä, usein rikkoutuneissa sellaisissa, mutta sodasta ei puhuta. Pitää keskittyä selviytymiseen. Pitää iloita pienistä asioista.

Helsingin olympialaiset ovat yhteinen ponnistus, joka peittää päivittäiset murheet ja avaa näkymiä tulevaisuuteen. Kahvia, appelsiineja, parempaa ruokaa ja vaatteita, väljempää asumista; eteenpäin mennään.

Visuaalista tekstiä

Kuten teossarjan aiemmissa osissa, Eksyneessä oppaassa sukelletaan ajankuvaan perusteellisuudella, joka nostaa tekstiä paikoin lähes visuaaliseksi, suomifilmimäiseksi. Kelta-ruskeat Da Capo -suklaapatukat ovat uusinta herkkua, Messerschmitt-kääpiöautossa sanotaan olevan samannimisen syöksypommittajan starttimoottori, Pommac-mainos parakin seinällä. Päivän uutisia Weijo lukee säännöllisesti; milloin Kuurilan junaonnettomuudesta, milloin Suezin kriisistä. Ollaan syvällä 1950-luvulla.

Varsinaisia juonenkäänteitä kirjaan sisältyy siinä määrin kuin niitä elämään yleensä sisältyy. Pienistä asioista voi syntyä elämää suurempia tarinoita. Kirjan sananmukaisesti vauhdikkain osuus on Weijon vetämä seuramatka linja-autolla Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Tästä episodista juontuu kirjan nimikin; juonipaljastusten välttämiseksi siitä ei tässä yhteydessä enempää.

Hannu Niklander jatkaa hienolla tavalla ajankuvan kirjaamista ja kuvaamista vuosilta, jotka eivät olleet helppoja. Kirja on tarkkaa kuvausta miljööstä, jossa ihmiset sinnittelivät eteenpäin ja yrittivät unohtaa sodanajan kärsimykset ja menetykset. Kun kyse on Niklanderille läheisistä ihmisistä ja kun kirjoittaja itse kirjan edetessä liittyy niihin ihmisiin, jotka elivät, kokivat ja alkoivat muistaa tuota aikaa, teksti saa aivan uudenlaista syvyyttä. Sen Niklander lukijalleen hienosti välittää.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua