Ihminen ei elä vain leivästä ja aineellisesta hyvästä – arviossa Antti Kariston ja Jussi Simpuran Hyvinvoinnin historiaa

Kuva: Gaudeamus

Kun Elias Lönnroth 1860–luvulla käänsi ruotsinkielisiä lakitermejä suomeksi, välfärd kääntyi hyvin luovalla tavalla termiksi onnivallinto – ihmiselämä, jossa hyvinvointi tai onni vallitsee. Lönnrothin luomus ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, vaan jostain ilmaantui käsite hyvinvointi. Se iskostui ajan myötä yleiseen käyttöön, virallisena terminä ainakin vuonna 1919 pääministeri Kaarlo Castrenin hallitusohjelmassa, jonka tavoitteena oli ”kansan hyvinvointi”.

Mitä kaikkea hyvinvoinnilla on milloinkin tarkoitettu ja miten kansalaiset sen ovat eri aikoina kokeneet ja ymmärtäneet, siitä Antti Karisto ja Jussi Simpura kertovat teoksessaan Hyvinvoinnin historiaa – Ajankuvia Suomesta (Gaudeamus, 2026). Kirjoittajat ovat suomalaisessa tiedemaailmassa tunnettuja ja ansioituneita sosiaalipolitiikan tutkijoita ja tuotteliaita kirjoittajia, nyttemmin täysinpalvelleita akateemisia oloneuvoksia.

Kirjan esittelytekstissä kirjoittajakaksikkoa luonnehditaan näin: ”Molemmat kirjoittajat ovat tutkijantyyliltään pikemmin yleisuteliaita generalisteja kuin aina samojen alojen kimpussa askartelevia spesialisteja.” Tämä totisesti näkyy tekstissä; se on viisasta ja valistunutta, uteliasta ja oivaltavaa, ymmärtävää ja lempeää, myhäilevän hauskaa. Ja napakkaa myös, ei mitään jaarittelua. Veikkaanpa, että tohtoreilla on ollut jopa hauskaa tätä kirjaa kirjoittaessaan.

Välähdyksiä vapaalla kädellä

Miten saada otetta niinkin laajasta ja moniulotteisesta käsitteestä kuin hyvinvointi? Kirjoittajat toteavat teoksen olevan yleistajuinen tietokirja hyvinvoinnin monimuotoisuudesta, ”vapaammalla kädellä vetäistyjä välähdyksiä yhteiskuntaelämän näyttämöltä, aikavirrasta noukittuja tuokiokuvia”. Tilkkutäkiksi, mosaiikiksi, kollaasiksi ja kaleidoskoopiksikin he kirjaansa luonnehtivat. Lähdeaineisto on laajaa ja monipuolista; tilastoja, tutkimuksia, mutta myös lehtijuttuja, aikalaiskertomuksia ja korostetusti myös kaunokirjallisuutta; elokuvia ja iskelmiä unohtamatta.

Hienosti kirjoittajat painottavat pro gradu -tutkielmien suurta määrää aineistossa; opiskelijoiden opinnäytteissä on paljon pieniä helmiä, jotka liian helposti jäävät arkistoihin pölyttymään.

Teos etenee kymmenvuotisjaksoittain 1910-luvun lopulta aina 2020-luvun alkuun. Rakenne toimii hyvin. Esiin nousee se, mitä kunakin vuosikymmenenä on pidetty hyvinvointina, mitä siihen on kuulunut, miten siihen on pyritty ja miten se on koettu. Siis: mitä on ollut hyvä elämä 1920-luvulla tai 1970-luvulla, minkälaisessa Suomessa tuolloin elettiin ja miten ihmiset sen kokivat.

Kulkutautisairaaloista hemmotteluhoitoihin

Kansakoulu, kirjastot, terveydenhuolto, köyhäinhoito, vanhustenhoito, sosiaalivakuutus, asuntopolitiikka, peruskoulu, terveyskeskukset. Hyvinvointivaltion tai hyvinvointiyhteiskunnan perustehtävät ovat resursseiltaan, painoarvoltaan, rakenteiltaan ja nimityksiltään vaihdelleet aikojen kuluessa, mutta työ, terveys, koulutus, asuminen ja vanhuudentuki ovat aina olleet toiminnan keskiössä.

Nimet muuttuvat, mutta perustehtävät säilyvät. Kunnalliskodeista tuli vanhainkoteja, joista sitten tehtiin ympärivuorokautisen tehostetun palveluasumisen yksiköitä, joissa ei tosin enää asu vanhuksia vaan ikäihmisiä tai senioreita. Kulkutautisairaaloista on pitkä matka wellness-hemmotteluhoitoihin, mutta hyvää elämää molemmissa on tavoiteltu, tai ainakin elettävää elämää.

Rakennemuutos, tuo ikuinen

Ihailtavan varmalla otteella Karisto ja Simpura hahmottavat eri vuosikymmenten ajankuvaa sekä yhteiskunnan rakennemuutosten että niihin usein vaikuttaneiden poliittisten ratkaisujen valossa. Torpparilaitoksen purkaminen, pientilallistuminen, teollistuminen, erityisesti metsäteollisuuden merkitys, kaupungistuminen, sähköistyminen, kaikki nämä ilmiöt näyttäytyvät taustalla ja ovat osaltaan olleet vaikuttamassa hyvinvoinnin käsitteen muotoutumiseen ja kokemiseen.

On hämmästyttävää ja eurooppalaisessa vertailussa poikkeuksellista, miten nopeasti suomalaisen yhteiskunnan institutionaalinen vakaus pystytettiin kansalaissodan jälkeen ja miten se kesti ääriliikkeiden paineet 1920- ja 1930–luvuilla. Suomalainen yhteiskuntamalli kesti myös raskaat sotavuodet ja erityisesti sotien jälkeiset vaaran ja jälleenrakennuksen ankarat vuodet. ”Demokratia veitsen terällä” ja ”Syvähenkinen sankaruus” ovat 1930- ja 1940-lukujen näitä aikoja kuvaavien johtokappaleiden otsikot.

Paras aika ikinä?

Mutta on aivan liian kapeakatseista tuijottaa pelkästään sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan ruisleipäteemoja, kuten terveyttä, toimeentuloa tai koulutusta. Hyvinvoinnin kokemukseen kuuluu paljon muuta. Urheilu muodostui osaksi suomalaista elämänmuotoa, oli sitten kyse suorittamisesta tai seuraamisesta. ”Nurmi painaa, Ritola seuraa” iskostui suomalaisen penkkiurheilijan mielenmaisemaan 1920-luvulla. Ja urheilua päästiin seuraamaan radiostakin, kun Yleisradio aloitti urheilulähetykset vuonna 1927.

Työtä ja raadantaa ihmisen elämä oli ollut aina ja on ehkä edelleenkin, mutta pientä helpotusta soi se, mihin lyhyttä vapaa-aikaa voitiin käyttää 1920-luvulta lähtien: ”Kiva alkaa kiinnostaa”, elokuvat, iskelmät, jopa matkustaminenkin. Mistään nuorisokulttuurista ei vielä ollut kyse. Sen aika tuli vasta sotien jälkeen.

Sotien jälkeen tapahtui paljon muutakin hyvää. Kun sotakorvaukset oli maksettu – tarkalleen ottaen 19.9.1952, jolloin viimeinen sotakorvausjuna sivuutti Vainikkalan raja-aseman ja viimeinen alus luovutettiin klo 17.02 – alkoi uusi aikakausi. Nyt tehtiin töitä ja vaurastuttiin omaan lukuun. On arvioitu, että vuosi 1952 oli paras vuosi sotien jälkeen. On jopa arvioitu, että se olisi ollut paras vuosi itsenäisyyden aikana – tai peräti ikinä. Ehkä Helsingin olympialaiset, kahvin paluu tai Armi Kuuselan Miss Universum -titteli sokaisivat näkymiä, mutta merkittävä saranakohta tuo vuosi oli myös hyvinvoinnin historiassa.

Maalta kaupunkiin ja Ruotsiin

Vaikka lukijan eteen vyörytetään jatkuvalla syötöllä kiintoisia tapahtumia, ilmiöitä, fragmentteja ja anekdoottejakin, kirjoittajat onnistuvat mainiosti suunnistamaan ja johdattamaan lukijaa suomalaista yhteiskuntaa kohdanneiden megatrendien läpi. Karjalan ja muiden luovutettujen alueiden asukkaiden asuttaminen eri puolille Suomea, maatalouden osuuden hiipuminen ja teollistumisen kiihtyminen ja sitä seurannut maaltamuutto ja maastamuutto erityisesti 1960-luvulla olivat ilmiöitä, jotka jättivät pitkät ja pysyvät jäljet yhteiskuntaan ja kansalaisten mieliin.

Eräänlaisia spin-off-ilmiöitä puolestaan olivat lähiörakentaminen, autoistuminen, nuorisokulttuuri ja myös ympäristöliikkeen ensi askeleet. Kun uusia ilmiöitä ja haasteita alkoi vyöryä esiin, löytyi apu suunnittelusta, 1970-luvun muotimenetelmästä. ”Maa valmiiksi suunnittelemalla” –ajattelu johti siihen, että suunnittelija oli yksi yleisimmistä valtion- ja kunnallishallinnon virkanimikkeistä. Pahin suunnitteluinto loppui onneksi 1980–luvulle tultaessa. Onneksi, sillä näin jäivät toteutumatta esimerkiksi kahdeksankaistaiset liikenneväylät Helsingin ydinkeskustassa.

1960-luvun alussa Suomessa oli 60 000 kesämökkiä. Nyt niitä on puoli miljoonaa, suhteellisesti eniten ehkä koko maailmassa. ”Kesämökki on monelle silta siihen Suomeen, joka oli ennen kaupungistumista ja elinkeinorakenteen suuria muutoksia.” Hienosti kirjoittajat kuvaavat suomalaisten kaipuuta Onnen maahan.

Valmista tulee vai tuleeko?

Otsikolla ”Hyvinvointivaltio alkaa valmistua” Karisto ja Simpura yhtyvät siihen monien muidenkin tutkijoiden arvioon, että Suomi täytti institutionaalisen hyvinvointivaltion tunnusmerkit 1980-luvun lopussa. Samaan arvioon on päätynyt myös professori Juho Saari tuoreimmissa tutkimuksissaan.

Mutta sitten alkoikin rytistä. 1990-luvun suuret geopoliittiset mullistukset, erityisesti Neuvostoliiton ja itäblokin romahtaminen, Suomea kurittanut lama, sitä seurannut Nokia-buumi, finanssikriisi, pakolaisaalto, pandemia, Venäjän hyökkäyssodat – ja luettelo näyttää vain jatkuvan. Karisto ja Simpura osoittavat teoksessaan, että suomalaisen hyvinvoinnin kannattelevat rakenteet ovat yli sadan vuoden arviointijaksolla onnistuneet vastaamaan ajankohdan haasteisiin kohtuullisen hyvin.

Kriisejä on ollut ja mennyt, isompia ja pienempiä, mutta hyvinvoinnin käsite ja siihen liittyvät kansalaisten odotukset ja kokemukset ovat aina olleet vahvasti aikaan ja ajankohtaan sidottuja. Kirjoittajat eivät ole pyrkineet löytämään hyvinvoinnille kattavaa yleismääritelmää eikä sellaiselle ole tarvettakaan sillä, kuten kirjoittajat korostavat, hyvinvointi on historiallinen käsite, eikä sitä voida siten lukita johonkin lopulliseen muotoon.

Tärkeä juonne kirjassa on se, että ihminen ei ole elänyt vain leivästä ja aineellisesta hyvästä vaan tärkeää on myös hengen ravinto. Tästä kaikesta Antti Kariston ja Jussi Simpuran Hyvinvoinnin historiaa on vakuuttava osoitus.

Kuten Veikko Lavi Julmassa ikäluokassa sanaili ikäluokkien eroista:

”On teillä tv, jazzi, Taunus ja matkat Mallorcaan,

Meill’ oli jv-matsi, Aunus ja vähän mahorkkaa”

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua