Haudanryöstön haju häiritsee lukukokemusta – arviossa Joan Didionin Merkintöjä Johnille

Kuvat: Like Kustannus

Yhdysvaltalainen kirjailija-toimittaja Joan Didion (1934–2021) teoksineen ja imagoineen ilmestynee monen kirjoittajaksi halajavan polulle. Didionia fanitetaan maailmanlaajuisesti, Suomessa faneiksi ovat julistautuneet esimerkiksi kirjailija Helmi Kekkonen ja toimittaja Ronja Salmi. Didionin tuotanto käsittää esseitä, romaaneja, tietokirjoja, näytelmän ja elokuvakäsikirjoituksia. 

Merkintöjä Johnille (Like, 2025) ”muodostaa vaikuttavan trilogian yhdessä Didionin ylistettyjen Maagisen ajattelun aika– ja Iltojen sinessä -teosten kanssa”, kirjoittaa kustantaja. On todennäköistä, että vuonna 2021 menehtynyt kirjailija oli tyytyväinen duologiaansa. Didion oli tarkka yksityisyydestään, ja Merkintöjä Johnille tuntuu paljastuskirjalta, joka läväyttää lukijan verkkokalvoille asioita Didionista ja tämän perheestä, joista kirjailija vaikeni eläessään. Postuumin julkaisun eettisyydestä onkin kohistu puolesta ja vastaan alkuperäisteoksen (Notes to John) huhtikuisesta julkaistusta lähtien. Suomessa aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Helsingin Sanomat ja kirjallisuusjulkaisu Piiri. 

Merkintöjä Johnille syntyi, kun Didionin työhuoneesta löytyi 150 liuskan päiväkirjamainen tekstipino hänen kuolemansa jälkeen. Tekstit on osoitettu kirjailijan edesmenneelle aviomiehelle John Gregory Dunnelle. Kirjaksi päätyneet tekstit ovat tarkasti kuvailevia merkintöjä Didionin terapiakäynneistä psykiatri Roger MacKinnonin vastaanotolla. Joko Didionin muisti oli vertaansa vailla tai hän nauhoitti istunnot, sillä MacKinnonin siteerauksia on usein ja pitkästi.

Merkinnät alkavat joulukuussa 1999 pohdinnalla masennuslääkkeen lopettamisesta ja vaikutuksista, siirtyen pian Didionin elämää hallitsevaan ahdistukseen tyttärensä Quintanan tilanteesta. Merkinnät päättyvät tammikuussa 2003 yhteisvastaanottoon Didionin, Quintanan ja tämän lääkärin, tohtori Kassin kesken. Väliin mahtuu neljäkymmentäneljä merkintää, joista valtaosa ajoittuu vuodelle 2000. Didion kirjoittaa terapiamerkinnöissään Quintanan alkoholismisairaudesta ja mielenterveyshaasteista, ahdistuksestaan, huolestaan, työstään, vanhemmuudestaan, haastavasta äiti–tytär-suhteesta, lapsuudestaan ja sukupolvilta toisille siirtyneistä toimintamalleista. 

Merkintöjä Johnin lukeminen ilman Maagisen ajattelun ajan (2005) ja Iltojen sinen (2011) lukemista olisi monelle kuin lumiukon veistämistä vetisestä loskasta – tämän on tajunnut ensimmäisenä dollarinkuvat silmissä kirmaileva kustantaja. Didion on maksanut omaelämäkerrallisten teostensa materiaalista hirvittävän hinnan, sillä ne ovat syntyneet perheen menetyksestä.

Maagisen ajattelun aika alkaa, kun Didionin aviomies, kirjailija John Gregory Dunne menehtyy yllättäen kesken päivällisen joulukuussa 2003. Teos käsittelee surua, kuolemaa ja elämää tavalla, joka onnistuu koskettamaan lukijaa taustasta riippumatta. Iltojen sinessä Didion käsittelee 39-vuotiaana elokuussa 2005 haimatulehdukseen menehtyneen Quintanan kuolemaa ja selviytymistään siitä.

Tuntuu melkein synniltä mainita Quintanan kuolinsyy, alkoholisteille yleinen haimatulehdus, Iltojen sinen yhteydessä, sillä siinä kuolinsyytä, sen enempää kuin Quintanan alkoholismisairautta, ei mainita pilkullakaan. Didion näyttää duologiassaan, miten kirjoittaa henkilökohtaisesta ylittämättä henkilökohtaisia rajojaan. Merkintöjä Johnille on sitä vasten kuin rajoitta kasvanut lapsi aikuisena, elämän syvimmät pohjamudat ryöpsäytettynä muun maailman jalkoihin. Kirjan postuumin julkaisun tuomitsevien riveihin on helppo asettua. 

* *

Didion on erinomainen kirjoittaja, ja se välittyy tekstissä, mutta hänen julkaistavaksi valmistelemiensa teosten kirkkaus ja eheys loistaa poissaolollaan. Teksti ei tunnu valmiilta, ei viimeistellyltä, vaikka sitä kuinka kutsutaan käsikirjoitukseksi esipuheessa.

Didionin ja Quintanan äiti–tytär-suhde näyttäytyy ristiriitaisen kiintymyssuhteen omaavien ihmisten ”tule lähelle, mene pois” -tanssina, jossa läheisriippuvuuden oireiluaste määrää kontrollin tahdin. Kirjaan voinee halutessaan suhtautua pelkkänä henkilökohtaisena kompleksisen äiti–tytär-suhteen kuvauksena eheytysyrityksineen, jos ei tunne Didionin tarinaa tai haista haudanryöstöä julkaisun takana.

Läheisen päihdesairauden, mielenterveysongelmien tai aikuisesta lapsesta irti päästämisen vaikeuden kanssa kamppaileville kirja voi antaa vertaistukea. Sivukaupalla sitaatteja terapeutin toteamuksista eri muodoissaan voi tuoda lohtua, ydinsisältönä: et voi elää toisen puolesta, päästä irti, keskity omaan elämääsi tai se jää elämättä.

Haudan ryöstön haju hälvenee esimerkiksi haltioitumalla Didionin kielestä, Iltojen sinessä tietenkin:

”Kun puhumme lapsistamme, mistä oikeastaan puhumme. Puhummeko siitä, mitä meille merkitsi saada lapsia, mitä meille merkitsi, ettemme saaneet lapsia, mitä merkitsi päästää heidät menemään. Miten pulmallista on lupautua varjelemaan jotain, mikä ei ole varjeltavissa. Koko vanhemmuuden selittämättömyydestä”.

Niina Juutilainen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua