Hannu Linnun työstä kertova Linnunradalla ei ole ihmissuhdeteos – ja siksi se on niin virkistävä

Kuvat: Heikki Tuuli / Bazar

Jos haluat oikeasti ymmärtää kapellimestaria ja tämän tekemää taidetta, Linnunradalla (Bazar, 2021), Pekka Hakon kirjoittama teos Hannu Linnusta, on juuri sellainen.

Se ei ole elämäkerta. Se on tietokirja. Sitä se on ehkä populaareimmassa merkityksessä, koska se kulkee kohteensa rinnalla ja lavertelee väliin myös arjen havaintoja. Ai mitä?

No mitä Lintu vaikkapa ajattelee yöpymishotellinsa tarjoilijoista tai minkälaisia äänenpainoja maestro käyttää hänen ja Pekka Mattilan perheeseen kuuluvalle Shurik-koiralle puhuessaan.

Mutta pääasia on ymmärtävässä rinnalla kulkemisessa. Hako tuntee kapellimestarin taidetta itse syvällisesti ja osaa tulkita Linnun työprofiilia sitä kautta.

* *

Kapellimestari on aina viime kädessä vastuussa esitettävästä teoksesta. Hänen on nähtävä sen rakenne omin silmin, ei toistaen totuttua.

Lisäksi hänen on ylitettävä orkesterin sisäiset intrigit, soitinryhmien mahdollinen epätasapaino, myötäiltävä vaihtuvia solisteja, selvittävä jetlagista ja oltava paikallisen myyntikoneiston käytettävissä.

Jos Toyota Motor Corporationin presidentti illastaa kanssasi ja kyselee minkälaisella autolla ajat, kannattaa se kertoa. Small talk on tarpeen, jos kyseinen henkilö on myös paikallisen orkesterin hallituksen puheenjohtaja ja innokas kuorolainen, joka pitää Beethovenista.

Markkinointiin osallistuminen tulee kirkkaasti osaksi työnkuvaa Hakon seuratessa Lintua Detroitiin, St. Louisiin, Tokioon ja Berliiniin.

* *

Hako rekisteröi Linnun liikekieltä seuraavaan tapaan:

”…iso mies painaa päänsä hartioiden väliin, kohottaa olkapäitään ja vetää itsensä suppuun kuin avuton kuoriainen ja johtaa koukussa olevilla tynkäkäsillä pienin mutta tarkoin liikkein.”

Linnun kapellimestarin koreografia on huomattavan erilaista kuin esimerkiksi Santtu-Matias Rouvalin. Siinä missä Lintu on graafikko, analyyttinen kuin mikä, Rouvali eläytyy kuin jousi.

Hän on myös oppinut, että orkesterin identiteettiä on paras kunnioittaa, maassa maan tavalla. Saksassa esimerkiksi vaskisoittajat panostavat enemmän äänen kvaliteettiin kuin rytmiin.

Gustav Mahlerin sinfonioihin teos johdattaa varsin yksityiskohtaisesti ja omaan henkilöhistoriaan paneutuen. ”Mahlerin partituurit ovat sävellyksiä muusikolta toiselle muusikolle. Siksi me kapellimestarit rakastamme niitä”, Lintu analysoi.

Yhdeksäs sinfonia jäi Mahlerin viimeiseksi ja se on myös Linnulle ylittämättömin Mahlerin sävellyksistä. Mahler oli tietoinen lähestyvästä kuolemasta, sydämensä heikosta tilasta ja elämästä irtautumisestaan.

Tuhannen sinfonia, kahdeksas, saa yhtä tarkan analyysin. Kahdeksannessa on niin paljon ääntä, että se on kuin Mahlerin koko elämä, yhtä huutomerkkiä!

Kahdeksannen syntyhistoriaan liittyy toinenkin yksityiselämän käänne. Mahler oli kuullut puolisonsa Alman aloittaneen suhteen nuoren arkkitehdin Walter Gropiuksen kanssa. Gustav järkeili, että säveltämällä maailman suurimman sinfonian Alma palaa hänen luokseen.

Mutta vielä tärkeämpi näkemys liittyy kahdeksannen profeetallisuuteen siitä, miten 1900-luvusta oli tuleva suurten joukkojen aikakausi. Kansakunnat alkoivat liikehtiä, eivät vain armeijat. Mahlerin mielestä joukoilla oli näin ollen sanottavaa.

Juuri tällaisia taustatietoja rakastan ja niitä Pekka Hako tarjoileekin pitkin matkaa.

* *

Linnun katse tahtipuikon takaa antaa soittajalle käskyn ja tiedon siinä kuin hänen kätensäkin. Mutta juuri näkö on ollut hänen merkittävin koetinkivensä. Koulussa hänellä oli vaikeuksia seurata opetusta heikon näen vuoksi ja taidettiin poikaa pitää vähän tyhmänäkin.

Äidiltä peritty synnynnäinen kaihi alkoi haitata arkea.

Miinus kahdeksan laseilla hän sinnitteli jonkin aikaa, sitten tulivat piilolinssit. Silmän mykiö sameni. 35-vuotiaana Linnulle tehtiin kaihileikkaus, mykiö poistettiin molemmista silmistä ja tilalle laitettiin keinomykiö.

Silmäkirurgi teki loistavaa työtä ja kapellimestarin toive pystyä lukemaan esitystilanteessa partituuria täyttyi täysin.

Jonkin ajan kuluttua seurasi jälkikaihi, niin kuin oli uumoiltukin. Se vaiva räjäytettiin laserilla pois.

Kapellimestarin näkö on nyt erinomainen.

* *

Raumalla soitteli pikku pianisti 1970-luvulla. Johannes ja Lilja Linnun ainoalle lapselle oli hankittu Etyde-piano, jonka kolkkoa ääntä kapellimestari muistelee edelleen kammoksuen.

Etydellä piano-opinnot kuitenkin lähtivät käyntiin ja rinnalle tuli myös sello. Opinnot jatkuivat Turun konservatoriossa ja Sibelius-akatemiassa.

Kotona kuunneltiin äänilevyjä. Se oli sivistystä ja viihdettä television sijaan. Kun poika meni nukkumaan, laitettiin joku klassinen levy soimaan ja jätettiin ovi raolleen.

Isän ja äidin temperamentit menivät heimotaustan kannalta päikseen. Karjalainen isä oli hiljainen mietiskelijä, äiti puhelias, teatraalinen satakuntalainen. Poika viihtyi itsekseen, mutta nautti kovasti musiikista.

Yhdessä lomailtiin kotimaassa ja Euroopassa. Liikkumista sanelivat kulttuuritapahtumat, joista äidin mieleen olivat varsinkin kesänäyttelyt.

Kesällä 1979 Hannu seurasi herkeämättä Don Carloksen esitystä Savonlinnan oopperajuhlilla. Tarkkaan ottaen Leif Segerstamin työ piti nuorukaisen penkissä. Tällä oli jo kokemusta sellistinä nuoriso-orkesterissa.

Lintu menetti isänsä hieman yli kolmekymppisenä sydänkohtaukseen. Johannes Lintu oli sitä ennen jo dementoitunut. Vain vuotta myöhemmin normaali yhteys äitiin katkesi, kun tämä sai vakavan aivoverenvuodon ja päätyi vuodepotilaaksi.

Hannu Linnun persoonaa voi ymmärtää myös näiden kokemusten kautta. Hän viihtyy itsekseen ja kokee vahvasti vastuunsa jakamattomuuden orkesterin edessä. Yllättävistä muutoksista hän ei pidä.

Keskittyminen omaan työhön on sitä luokkaa, että Lintu sanoo vasta muutama vuosi sitten havahtuneensa keikkapaikoilla pörrääviin ihmisiin, nimikirjoitustenmetsästäjiin ja nuoriin, muusikonurasta haaveileviin ihailijoihin.

* *

Linnunradalla-teos ei ole ihmissuhdeteos ja siksikin se on virkistävä. Linnun kulmikkuus, särmikkyys, ironiantaju ja kuiva huumori tulee kyllä selville sivulauseissa ja suorissa vastauksissa Hakon kysymyksiin.

Elämää puolison, työelämäprofessori Pekka Mattilan kanssa sivutaan aukeaman verran. Vakka on tainnut löytää kantensa, sillä molemmat ovat suoraan sanojia ja erottuvat tapetista, kuten Pekka Mattila luonnehtii kanssaan viihtyviä henkilöitä.

Bulevardin erään korttelin sisäpihalla sijaitsevassa kodissa ei järjestetä kulttuuribakkanaaleja. Sen sijaan siellä illastetaan usein ystävien kanssa. Lintu ja Mattila ovat aina liikkuneet työnsä puolesta paljon ja lomillakin työasiat saavat olla esillä.

* *

Koronavuosi on sulkenut kaikki esittävän taiteen toimijat villasukan hiljaisuuteen, niin myös Radion Sinfoniaorkesterin nykyisen ja Kansallisoopperan tulevan ylikapellimestarin Hannu Linnun.

Jatkuvassa esiintymisrumbassa parikymmentä vuotta kieppuneen huipputekijän koronasulku pakotti asettumaan kotiin, lukemaan partituureja ja tekemään etupäässä sitä, mitä Suomessa voi tehdä striimauksissa ja ilman paikalla olevaa yleisöä.

Lintu sanoi Pekka Vahvaselle Perjantai-ohjelman haastattelussa keväällä 2020:

”Tämä on kyllä omituisinta, mitä urallani on tapahtunut. Olen nukkunut vuosien väsymystä pois ja fundeerannut mitä minä oikein elääkseni teen.”

Lintu pääsi viime vuonna näyttämään kyntensä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon diktaattorina.

Anni Kytömäen Margaritan kuudesta ehdokkaasta ykkössijalle asettanut Lintu luonnehti Margaritaa kirjaksi, jonka ”kärsimyksen ja etsinnän täyttämästä tarinasta löytyy myös toivoa”.

Se täytti ilmeisesti myös Linnun määritelmän hyvästä taiteesta.

Hänelle hyvä taideteos on sellainen, johon voi palata yhä uudestaan ja uudestaan.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua