Hanna Brotherus kertoo itsestään ja perheestään ilot, surut, epäonnistumiset sekä kyvyttömyyden ja kyvyn rakastaa

Kuvat: Laura Malmivaara / WSOY

Ainoa kotini on ovela nimi kirjalle. Sen tekijä Hanna Brotherus on tanssitaiteilija ja koreografi, neljän lapsen äiti ja kulttuurisuvun jäsen.

Hän on myös nainen iässä, jolloin aletaan muuttua näkymättömäksi.

Brotheruksella tästä ei ole pelkoa. Kiinnostava tämä koreografi on siksikin, että hän ei ole tyytynyt aihevalinnoissaan helpoimpiin. Brotherus on tehnyt taidettaan niiden kanssa, jotka ovat jo kadonneet näkyvistä: vanhusten, vammaisten, turvapaikanhakijoiden, lasten ja syrjäytyneiden.

Brotheruksen äidin suvussa oli tiedemiehiä, tuomareita, taiteilijoita ja tutkijoita, mutta isä on tehnyt elämäntyönsä automaailmassa.

Hannan liikuntavaatteissa ja lippiksissä luki Fiat.

* *

Perheessä oli kaksi tytärtä ja poika. Tytöt vetivät yhtä, runsaan vuoden välein syntyneet. Hanna ei pysynyt paikallaan, koska hän halusi tanssia, hypätä, leijua, liikkua.

Sisko halusi sukeltaa, mennä veden alle, löytää maailmansa muista maista, piirtää ja maalata.

Sisko sairastui anoreksiaan ja oli kuolla jo nuorena. Koko perhe oli mukana korjaamassa tilannetta, Hanna jopa siinä mitassa, että söi siskonsa tukena ja liikaa omaan energiankulutukseensa nähden.

Äiti, vanhempansa liian varhain menettänyt puurtaja, halusi pitää elämässä järjestyksen, rukouspiirit, puhtauden, säännölliset ruoka-ajat, tavat, tottumukset – ja pelon.

Isä eli tätä päivää ja nukkui mieluummin hankalien asioiden yli kuin jäi niitä selvittämään.

* *

Ainoa kotini on kriisien kirja. Se on tunnustusromaani ja harvinaisen hyvin kirjoitettu.

Brotherus sanoo olleensa suorittaja, pärjääjä, pystyjä, kannattelija – siis suomalainen nainen, joka uhraa oman eheytensä muiden hyvinvoinnin eteen.

Viisikymppisen naisen elämään mahtuu Brotheruksen kohdalla kaikki mahdollinen: sisaren kuolema, lasten psyykkinen oireilu ja huumeriippuvuus sekä oma avioero, mutta myös onnellinen etappi, uusi rakkaus ja liitto.

Kun sekä Brotheruksen sisar että tytär sairastuvat anoreksiaan, on välissä olijan katsottava myös itseään. Tytär sinkauttaa toivuttuaan äitiin nuolen, joka saa tämän kuorimaan yltään viimeisenkin suojauksen.

Siitä saamme lukea ehkä kirjan koskettavimmat kirjeet.

Tanssija, aina kehoaan tarkkailemaan tottunut, joutuu myös tunnustamaan ahdistuksen ja sairauden kourat, sen ikävän juurakon, joka kahlitsee sielun, pakottaa tiettyyn muottiin ja loputtomaan kontrolliin.

Nainen, joka leipoo lapsilleen leivät ja sämpylät, hakee luomuhedelmät pyörän sangassa toiselta puolelta kaupunkia ja laittaa terveelliset ruoat, mutta karttaa itse makeisia, leivonnaisia ja hyvää, lihottavaksi kokemaansa, juoksee vanhempainillat ja istuu lasten terapiat, saattelee siskonsa lähtöön, tekee taiteelliset ponnistukset, opetukset ja ensi-illat, unohtaa parisuhteen.

* *

Ainoa kotini asettaa lukijalle peilin. Niin kuin tanssija tarkkailee sen kautta itseään, virheitään, kehonsa muutoksia, ilmaisuvoimaansa, niin saa tämä kirja ikäiseni naisen häkeltymään.

Löydän samoja tuskallisia miellyttämisen pakotteita läheisiäni kohtaan, kannattelun vaateita, uhrautumista, ikuisen pienen tytön hätää.

Eikä tämä tarkoita, että jotain olisi perustavanlaatuisesti väärin elämässäni. Olen vain tietyn sukupolven lapsi, sodan kurittamien ja paljosta luopuneiden. Kannan ja olen myöntynyt kantamaan sitä taakkaa, jossa trauma peritään eikä sitä kyseenalaisteta.

* *

Brotheruksen teksti on kevyttä kuin päiväkirjaan ajatelmiaan purkavan. Oikeastaan Ainoa kotini on päiväkirja, Elämän kirja.

Se ei kaunistele. Se nauraa, suree ja lopulta hoivaa kirjoittajaansa.

Se raastaa esiin kipeimmät muistot yhdestä perheestä, sen dynamiikan, joka ulkopuolisesta katsoen on hyvin toimiva. Perheen pojat soittavat, laulavat, harrastavat, näkyvät elokuvissa ja musikaaleissa. He ovat vanhempiensa positiivisia jatkeita, siinä mitassa kuin jokainen vanhempi toivoisi.

En ole aikoihin lukenut niin kaunista kuvausta omista vanhemmista kuin mitä Brotherus kirjoittaa. Äiti on hänen juurakkonsa, äiti, joka ei kyennyt rakastamaan, hoitamaan ja huolehtimaan kyllä.

Brotherus kykenee itse rakastamaan vaikkei aina pitämään. Se onkin kirjan syvin sanoma. Voit rakastaa ihmistä, vaikket hänestä pitäisikään. Verisiteet ovat vahvimmat. Sukulaisiamme emme valitse, mutta yleensä he ovat parhaita opettajiamme.

* *

Kirjan suurin sanoma on armo ja anteeksi anto. Se tietysti sopii uskonnollisen kasvatuksen saaneelle, Suomen tunnetuimman gospel-muusikon ja hyväntahdon lähettilään nykyiselle vaimolle.

Mutta kirja on ihan muuta kuin avautumis-case, markkinatemppu tai self-help-opas. Tuota viimeistä se on jonkin verran, väistämättä.

On äärettömän kiinnostavaa lukea kehollaan työtä tekevän taiteilijan kokemus omasta kehostaan. Kiehtova on ajatus siitä, miten Brotherus sanoo kirjoittavansa vartalollaan. Näin sen täytyy olla. Miksi hän muuten olisi valinnut alansa?

Hämmentävää on se, miten Brotherus, vähän knausgårdilaisittainkin, kertoo omasta suvustaan ja perheestään melkein kaiken, surut, epäonnistumiset, kyvyttömyyden ja kyvyn rakastaa.

Aikakauslehdistö, Vain elämää ja joka ikinen parisuhde-reality on nykyään täynnä ihmisten avautumisia. Silti luen suurella kiinnostuksella kirjallista, henkilökohtaisesti jalostettua avautumista. Se on sormenjälki, jäljittelemätön.

Ainoa kotini, oma keho, on meillä silloinkin, kun kuolemme. Se on ainoa, mikä meillä on. Kuolemme aina yksin, vaikka elämme mielellään kaksin tai laumassa.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua