Esseitä, ehkä – arviossa Ehkä esseet

Kuvat: Ehkä-tuotanto

Uuden tanssin ja esitystaiteen toimija Ehkä-tuotanto täytti 20 vuotta ja juhlisti pyöreitä julkaisemalla kirjoituskokoelman Ehkä esseet (2024). Ehkä on itsenäinen taiteilijavetoinen yhteisö ja taidealan toimija, joka pyörittää vuonna 2009 Turkuun perustamaansa poikkitaiteellista Nykytaidetila Kutomoa.

Vapaalta taidekentältä ponnistavan Ehkä-tuotannon Even Minnin ja Anna Torkkelin toimittamaan kirjaan ovat heidän itsensä lisäksi kirjoittaneet Aurora Ala-Hakula, Niko Hallikainen, Matias Loikala, Milka Luhtaniemi ja Anna Mustonen.

Esipuheen lisäksi Ehkä esseet koostuu kuudesta esseestä. Viimeiseksi sijoitettu Anna Torkkelin kirjoitus on muistelmamuotoinen ja käsittelee Ehkä-tuotannon perustamista ja siihen kytkeytyviä esityksiä. Torkkelin tekstiin hyppäämällä voikin olla hyödyllistä aloittaa lukeminen, jos Ehkä ei ole entuudestaan tuttu toimija.

Tällaisten erityiseen aihealueeseen keskittyvien yhteisöjen historiikkien haasteena on yleisesti se, että yhdistyshistoria ei ole muille kuin alan toimijoille useinkaan kovin kiinnostavaa. Kirjan toimittajat ovat ratkaisseet tämän tyylikkäästi kutsumalla teokseen mukaan taiteilijoita, jotka käsittelevät esseissään omasta taiteestaan nousevia aiheita.

Even Minn kirjoittaa esseessään Ei enää levosta kiinnostavalla tavalla (itse)kriittisessä hengessä nykytaiteen kentällä jo vuosien ajan inflaation kokeneista levon ja hoivan aihepiireistä. Kirjoitus tuo käsittelytavaltaan mieleen Anna-Kaisa Kosken tekstin Muistiinpanoja ’ilmastosta’, joka sisältyy niin ikään nykytaidetta käsittelevään Hereillä mutta mihin hintaan -antologiaan (2024; lue arvio). Siinä missä Koski ruotii esimerkiksi posthumanismista ammentavaa ympäristöä käsittelevää taidetta, pohtii Minn taas mistä lepoa ja hoivaa käsittelevän taiteen yleistyminen kertoo ja millaisiin rajoitteisiin se törmää:

”Kritiikki kumpuaa siitä, että en halua enää kirjoittaa ja keskustella levosta. En halua enää yhtään seminaaria hoivasta. Haluan perustulon ja terveydenhuollon jokaiselle taiteilijalle ja ihan jokaiselle kollegalle riippumatta siitä, kuinka moni heidän näyttelyitään tai esityksiään käy katsomassa, riippumatta siitä kuinka moni säätiö on heitä tukenut, riippumatta pärstäkertoimesta tai CV:stä tai siitä, kuinka vaivaannuttavaa on, kun kohtaan heitä lämpiössä. […] Haluan maailman, jossa voimme tehdä taidetta jostain muusta kuin levosta ja hoivasta, koska luotammee että maailma kannattelee meitä.”

Uskon sekä Kosken ilmastoa että Minnin lepoa ja hoivaa käsittelevässä tekstissä olevan merkkejä oravasta vibe shiftistä taidekentällä.

* *

Muissa Ehkä esseet -kokoelman teksteissä esimerkiksi kiihkeistä romaaneistaan ja sooloesityksistään esitysrunoilijana tunnettu Niko Hallikainen kirjoittaa mystiikkaa lähentyvässä tekstissään Kaiken täytyy sataa jostakin tärkeältä tuntuvasta, mutta ei ole aivan selvää mistä. Essee lähtee muistosta, jossa ollaan yöllä juna-asemalla ”matkalla ensimmäisen esitysteokseni näytöksestä Kutomolta”. Tekstissä sekoittuu Hallikaisen omia muistoja ja sisäisestä kokemuksesta läikähtäviä intensiivisiä kuvia. Kaunokirjallisesti hieno teksti muistuttaa Hallikaisen esitysten kieltä, jossa lyyrisen kertova monologivirta vyöryy päälle yöllisen hyökyaallon lailla.

Toimittajat ovat antaneet taiteilijoille vapaat kädet käsitellä omista lähtökohdistaan kehollisuuteen ja esitykseen liityviä tekstejä. Tämä näkyy siinä, että pienehköstä kirjoittajajoukosta huolimatta teksteissä on runsaasti tyylillistä kirjoa. Kokoelman nimen hengessä esseemuotoa venytetään moneen suuntaan, joista muodostuu Ehkä esseitä.

Juho Narsakka

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua