Erik Allardt oli 1960- ja 1970-luvuilla suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen kentällä huippututkija ja julkkis

Kuva: Vastapaino

Mitä on sosiologia? Tällä kysymyksellä avaa Erik Allardt vuonna 1983 ilmestyneen oppikirjansa Sosiologia I (WSOY). Vastaus ei ole yhtä lyhyt ja jämäkkä. Yhteiskuntaa ja sen instituutioita, rakenteita ja ilmiöitä oppiala joka tapauksessa tutkii, ja erotuksena esimerkiksi taloustieteeseen ja valtio-oppiin sosiologiaa kutsutaan toisinaan yleiseksi yhteiskuntatieteeksi.

Erik Allardt oli 1960- ja 1970-luvuilla suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen kentällä huippututkija ja tähti. Osin hänen ansiostaan sosiologiakin oli tuolloin nykyistä selvästi enemmän esillä julkisessa keskustelussa. Niin sanotut päivystävät dosentit olivat usein sosiologeja, ja heidän analyyseillään oli selvästi havaittavaa vaikutusta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kuten tunnettua, myöhempinä vuosikymmeninä vastaava rooli on ollut pitkään taloustieteilijöiden ja -viisaiden hallussa, kunnes se pari vuotta sitten siirtyi turvallisuus- ja sotilasasiantuntijoille. Mielenkiintoinen, sosiologien tutkittavaksi sopiva ilmiö tuokin kehityskulku.

Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961–1981 kuuluu Ylen tuoreen, Jari Tervon isännöimän dokumentin nimi. (Lue Leena Reikon Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.) Voi sanoa, että tuolloin tosiaan elettiin murrosta, ja murros vaati ja vaatii selittäjänsä. Ja kun murros oli nimenomaan yhteiskunnallinen, yhteiskuntaa ja sen rakenteita syvältä mylläävä ja samalla nopeaa siirtymää sota- ja pula-ajasta, köyhästä pienviljelijäyhteiskunnasta kohti teollisuusyhteiskuntaa ja hyvinvointivaltiota vauhdittava, ketkäpä muut kuin sosiologit olivat paikallaan sitä selittämään.

Suomi kaupungistui ja motorisoitui, työväestön ja keskiluokan koko ja painoarvo kasvoivat, alettiin katsella eteen- eikä taaksepäin. Historiaan ja traditioihin nojannut Suomi alkoi vääntäytyä uuteen asentoon, jossa kommunistitkin kytkettiin osaksi parlamentaarista päätöksentekoa. Edes kylmä sota tai Venäjän lähettämä nootti eivät tukahduttaneet virinnyttä optimismia. Satsattiin koulutukseen, kulkuväyliin, terveydenhuoltoon. Uusi värinä ja viritys näkyivät tieteen kentällä erityisesti juuri sosiaalitutkimuksessa. Kun maailmansotien välisenä aikana yhteiskunnallista tutkimusta dominoivat antropologit, etnologit ja sosiaalihistorioitsijat, siirtyivät eturivin paikat nyt sosiologeille, valtio-oppineille ja talousosaajille.

Modernisoituva yhteiskunta ja sille tyypilliset ongelmat vaativat uudenlaista käsittelyä, uusia metodeja, ajantasaista analyysiä. Yhteiskunnallinen muutos ja sosiologien rooli sen setvijöinä saivat konkretisoituman ja tiivistyksen Allardtin Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine -teoksessa (WSOY, 1964). ”Kirjassa esitetty tulkinta modernisaatiosta ja siihen liittyvistä kipupisteistä löysi kaikupohjaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Teos oli keskeinen osa sosiologian nousua merkittävimmäksi yhteiskuntatieteeksi Suomessa 1960-luvulla”, kuvaavat Erik Allardt -teoksen kirjoittajat johdantoluvussaan. Sosiologian kultakausi oli saanut Allardtissa kasvot ja johtohahmon.

* *

Kun Allardt kysyy yllä, mitä sosiologia on, kysyvät hänestä kirjoittavat oppilaansa ja nuoremmat työtoverinsa, miksi kirja Allardtista? Allardthan on kai jo historiaa? Selviää kuitenkin, että Allardt ei ole pelkkää historiaa. Osa hänen työstään elää ja vaikuttaa edelleen. Hänen ajatuksiinsa ja artikkeleihinsa viitataan aivan uusissakin tutkimuksissa, ja vaikka hänen empiiriset tuloksensa ovatkin vanhentuneet, monet hänen kysymyksenasetteluistaan ja ideoistaan ovat säilyttäneet relevanssiaan ja potentiaaliaan tähän päivään asti.

Teos kertoo Allardtista henkilönä, mutta paneutuu nimenomaan myös erittelemään hänen tuotantoaan nykypäivän todellisuus reunaehtona. Käytännössä työ tehdään muutamassa, Allardtin tärkeimpiä mielenkiinnon- ja tutkimuskohteita kuvaavassa luvussa, joista satunnaisempaa lukijaa saattaa kiinnostaa esimerkiksi, ellei erityisesti, Hannu Uusitalon ja Jussi Simpuran kirjoittama Hyvinvoinnin sosiologiaa.

Relevanssia ja ajankohtaisuutta hyvinvointiluvulle tuo parhaillaankin vilkkaana käyvä keskustelu pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon Suomessa kohdistuvista uhkista. Lisäksi erilaiset onnellisuuskartoitukset ja mittaukset pääsevät nykyisin toistuvasti uutisotsikoihin. ”Miten onnellisuutta mitataan? Suomi on ykkönen jo kuudetta kertaa, mutta onnellisuusraportti saa myös kritiikkiä”, otsikoi Yle yhden uutisistaan vajaat kaksi vuotta sitten.

Onnellisuus joka tapauksessa ankkuroitui elimelliseksi osaksi Allardtin hyvinvointinäkemystä jo 1970-luvun alkupuolella. Samalla hän näki hyvinvoinnin ja onnellisuuden eri asioina, sillä hänen mukaansa edelliseen kuuluisivat erilaiset objektiivisestikin mitattavat resurssit ja niihin liittyvä tarpeentyydytys, kun taas onnellisuus liittyisi resurssien ja tarpeentyydytyksen tai niiden puutteen herättämiin subjektiivisiin tunteisiin ja kokemuksiin. Lisäksi Allardt päätti nimittää aineellisten reurssien hallintaa ja niihin liittyvää tarpeentyydytystä elintasoksi ja ihmisten keskinäissuhteisiin sekä heidän suhteisiinsa yhteiskuntaan ja luontoon liittyviä resursseja ja tarpeentyydytystä sekä niihin liittyviä tuntemuksia elämänlaaduksi.

Samalla syntyi hänen ainakin sosiaalitutkimuksen piirissä kansainvälisestikin hyvin tunnetuksi noussut having – loving – being -jakonsa tai ulottuvuusavaruutensa, missä having kytkeytyy aineellisiin resursseihin, loving sosiaalisiin suhteisiin ja being itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin. Allardtin näkemys hyvinvoinnista ja sen osatekijöistä muuttui ja eli sittemmin, mutta sen ydin, ajatus hyvinvoinnin moni-ilmeisyydestä, nähdään yleensä edelleen tärkeänä ja oikeaanosuneena.

Allardtin rooli ja asema perustuivat pitkälti siihen historialliseen saumaan, jossa hän teki työtään ja rakensi uraansa. Hän sai tilaisuuden olla niiden nimeltä mainittavien joukossa, jotka modernisoivat yhteiskuntatutkimuksen ja nimenomaan sosiologian Suomessa ajan haasteita vastaavaksi. Niinpä ajan ja tieteenalan trendien muuntuessa Allardt alkoi jäädä vähitellen sivuun. Nuoret tutkijat innostuivat viimeistään 1970-luvun alkaessa marxilaisista teorioista, ja jo seuraavalla vuosikymmenellä ala suuntautui kohti kulttuurintutkimusta. Valmistelin itse sosiologian graduani 1980-luvun Turussa, eikä pöydänkulmallani nököttänyt enää Pääoma, vaan Pierre Bourdieun La Distinction. Pääoma oli muuttunut sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi ja tutkimusotekin aiempaa laadullisemmaksi.

* *

Erik Allardt – modernin Suomen sosiologi, on jokamiehen ja -naisen luettavaa tieteenhistoriaa, mutta varsinaisena tieteen popularisointina sitä ei voi pitää. Kirjoittajien tyyli ja ote on varsin akateeminen ja osin myös tutkimuksellinen. Teos on kuvaus yhden idearikkaan, osaavan ja vaikutusvaltaisen toimijan työstä ja sen tuloksista niin omalla tieteenalallaan kuin suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään erityisesti 1960-luvulla. Oman värinsä työhön tuo se, että kirjoittajat kaikki tunsivat henkilökohtaisesti Allardtin, ja nimenomaan myös ja juuri sosiologina ja tutkijana.

Olen kuitenkin taipuvainen epäilemään, että mikäli sosiologia on potentiaalille lukijalle kovin outo tieteenala, Erik Allardt ei välttämättä ole oikea teos aloittaa tutustumista. Toisaalta, jos lukija etsii lähinnä uutta ja ehkä hieman syvempää näköalaa mielenkiintoisiin 1960- ja 1970-lukuihin, teos voi antaa kohtuullisen paljon. Kun Kun Suomi muuttui -sarja satsaa vauhtiin ja väriin – kuinkas muuten – tarjoaa Allardt näkymän niihin siirtymiin ja (syvä)rakenteisiin, jotka tv-sarjan kuriositeetteja ja ilmiömaailmaa kannattelivat ja muokkasivat.

Hyvää työtä Erik Allardt kyllä on omassa sarjassaan. Se on aiheesta kiinnostuneelle tai kiinnostuvalle selkeä ja hyvin toimitettu kokonaisuus. Kirjoittajat itse vastaavat vähän epämääräisesti kysymykseensä ”miksi kirja Erik Allardtista”, mutta minusta on suorastaan niin sanottu pieni kulttuuriteko, että sellainen ilmestyi juuri hänen omien, nuorempien työtovereidensa ja oppilaidensa kirjoittamana. Kirja nimenomaan piti kirjoittaa viimeistään nyt, kun se vielä oli tekijöilleen mahdollista. Valitettavasti Risto Alapuro, yksi kirjoittajista, ehti menehtyä teoksen viimeistelyvaiheessa vuosi sitten.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua