Kirja-arvostelu: Aulis Aarnion Väsynyt vaeltaja on intohimolla kirjoitettu taiteilijaelämäkerta ja taidemaalari Einar Ilmonin (1880–1946) merkillisen perheen kuvaus.
Aulis Aarnio: Väsynyt vaeltaja. Warelia kustannus, 2019. 332 s.
Tärkeintä on hiljaisuus, hiljaisuus vailla ihmisiä. Ja köyhyys, kaikista köyhimpien kanssa yhdessä koettu köyhyys.
Näin ajatteli Einar Ilmoni, Kangasalan symbolisti, haalistuneiden värien maalari.
Aulis Aarnio on palannut Ramppi-teatteriin tekemiensä Ilmoni-näytelmien jälkeen rakkaaseen aiheeseensa romaaninkaltaisen tietokirjan muodossa. Väsynyt vaeltaja kertoo yhden sisäänpäinkääntyneen perheen tarinan.
Ilmonit olivat Kangasalan kummajaisia, suojelukohde ja lopulta ylpeys.
* *
Aarniolle Ilmonit ovat enemmän kuin tutkimuskohde. Kirja on rakkaudenosoitus ja kumarrus merkilliselle, syvästi kokevalle taiteilijalle ja tämän sisaruksille.
Aarnio menee paljon syvemmälle kuin tavanomaisin ponnistuksin tehty tietokirja. Kirjoittaja eläytyy kertojanhahmossaan Ilmonien vaiheisiin ystävänä.
Hän on sodan käynyt mies, joka tuntee niin fyysisen kuin psyykkisenkin kärsimyksen. Hän tietää, mitä on virua mielisairaalassa ahdistuneena ja toivoa vailla kuten Einar Ilmoni.
Pojan selkä. Kuva: Anne Välinoro
Kirja on paikallishistorian ystävälle lumoavaa luettavaa. Itsekin joskus Kangasalla asuneena nousen kirjan opastamana Kirkkoharjulle, katson Vesijärvelle ja Lepokodin suuntaan, kuvittelen Ilmonien talon rinteelle suurten kuusien lomaan ja näen Arnen palaavan loikkien saarnareissultaan.
Aino polkaisee pyörällään kylille hoivaamaan ja heikkonäköinen Helmi tapailee pianosta melodiaa.
* *
Einar yrittää maalata, mutta taipuu ahdistuksessaan vain lepäämään.
Poliisimestariveli Olof, ainut itselliseen elämään kyennyt, tutkii Käkisalmessa kuulustelupöytäkirjoja etsien niistä vainoharhaisesti virheitä.
Aarnio herättää perhekunnan eloon pienimpiä yksityiskohtia myöten: noin isä Hjalmar yskii ja ruikkaa limaklöntin äidin tarjoaakaan vatiin.
Ja kas, Aino-sisar käyttääkin salaa morfiinia selvitäkseen työn puristuksessa ja jaksaakseen taas ja taas kiiruhtaa rämällä pyörällään, polkimilla seisten sairaiden luo.
Helmin tahdottomuus syvenee silmien valon hiipuessa, poissa ovat haaveet opettaa ja soittaa.
Kajavat (1919), öljyväri kankaalle. Kuva: Anne Välinoro
Arnen pirullinen luonne kääntää hänet maallikkosaarnaajaksi, joka käyttää himoitsemaansa valtaa tolvanoihin, noihin helvetin liekkejä alttaritauluissa kavahtaviin ymmärtämättömiin. Tuvissa on hyvä täyttää vatsansa ja päänsä, kun ensin on saarnansa muotoillut vanhoista, mutta hyväksi testatuista aineista.
Arne säilyttää ahvenen evänsä myös silloin, kun hänet väkisin, pakkopaitaan vyötettynä raahataan kylmästä, lahosta talosta viimeisenä Ilmonina kunnan hoitoon.
Perheen kurjuus hipoo jo Kummeli-huumoria. Aarnion tiukasti dokumentoiva ilmaisu antaa myös hymynkareen nousta kasvoille, säälillä ja huvittuneena hän tarkastelee näitä ihmisparkoja.
* *
Väsynyt vaeltaja on vähän kaikkea: toista maailmansotaa edeltävän Euroopan filosofinen poikkileikkaus, karhea hyvästijättö omintakeiselle, periksiantamattomalle sivistykselle, psykologinen kairaus erityisihmisten mieliin, Lepokodin lyhyt historiikki – mutta ennen kaikkea se on syvällinen taiteilijaelämäkerta.
Einar Ilmonin suhteellisen pieni, mutta sitäkin kiinnostavampi tuotanto nousee elävinä siveltimenvetoina silmien eteen ja vahvasti introvertin luonteen perussuru ja pienet ilot esiin hellinä välähdyksinä, pisaroita oksilla.
Einar Ilmonin nuoruudenvalokuva. Kuva: SKS:n arkisto / Aug. Schuffert
Moniulotteinen kirja kärsii toisaalta kaiken mahduttamisesta yhteen teokseen. Kun Aarnio on kokenut romaanimuodossa, olisi teosta lukenut mieluusti siinä genressä. Ilmaisuvoimaa ja psykologista tarkkuutta Aarniolla riittää kyllä puhtaan kaunokirjallisen muodon jalostamiseen. Nyt teos pullistelee lihaksiaan paikoin tietoteoksen, tutkielman, esseen ja näppärän dialogin ansioiden välillä.
Mutta ken haluaa hankkia täksi jouluksi yhden taiteilijaelämäkerran, voi luottavaisin mielin ostaa Väsyneen vaeltajan. Sen tekijää on raivannut kirjoittajan paras sparraaja, aito intohimo aiheeseen.
Anne Välinoro
Lue Katri Kovasiiven arvostelu Kangasala-talossa kesällä 2019 järjestetystä Einar Ilmoni -näyttelystä.
Ilmonit Kangasalla
- Einar Ilmoni (1880–1946) ja Ilmonin vanhemmat sisarukset Helmi, Aino ja Arne asuivat vanhempineen Olofia lukuun ottamatta Kirkkoharjun talossa koko elämänsä. Arne oli talon viimeinen asukas. Hän kuoli kunnan hoidokkina 1961.
- Väsynyt vaeltaja kertoo myös tarkkaan Ukkijärven rannalla sijaitsevan Lepokodin, toista sataa vuotta toimineen täysihoitolan tarinan. Lepokotia vuokrataan edelleen erilaisiin tilaisuuksiin ja sen saunassa voi käydä kuten Ilmonit aikoinaan. Lepokotia Ilmonien aikaan ylläpitäneiltä sisaruksilta Martalta ja Marialta Ilmonit tottuivat pyytämään apua ja ruokaa. He ymmärsivät eksentrisiä Ilmoneja ja näiden tarpeita.
- Teos johdattaa myös Kangasalan luontoon, Einar Ilmonille rakkaille Vesijärven rikukiville koivuineen, harjulle, Suomenlahden saaristoon, jossa Einar ja Aino saivat viettää muutamia ikimuistoisia kesiä, ja 1930-luvun kuohuvaan Saksaan.
- Teos kertoo Ilmonien lisäksi muun muassa taidehistorioitsija Erik Winqvististä, Arvid Lydeckenistä, Pietari Hannikaisesta, Fanny Ilmonin isästä ja Helene Schjerfbeckistä, Ilmonin opettajasta. Saksassa pistäytyvä kertojaminä törmää Oskar Kokoschkan taiteeseen ja huomaa, miten juutalaisuus on leima kaikelle roskalle 1930-luvun kansallissosialismissa.
- Einar Ilmonin taidetta ja elämäntyötä on tutkinut perusteellisesti FM Sisko Nieminen.
- Einar Ilmoni on haudattu Kangasalan vanhalle hautausmaalle.
