Ei se ole aina niin helppoa teinivampyyrillakaan – arviossa J.S. Meresmaan Kunnes tapamme taas

Kuvat: Outi Puhakka / Otava

Tamperelainen J.S. Meresmaa on kirjoittanut muun muassa fantasiaa, vaihtoehtoista historiaa, steampunkia ja säeromaaneita, mutta kuitenkin enimmäkseen nuortenkirjoja. Kuusiosainen fantasiasarja Mifongi (2012–2017), vaihtoehtoiseen 1900-luvun alkuun sijoittuva Ursiini-trilogia (2016–2019) ja säeromaani Dodo (2020) ovat Meresmaan tunnetuimpia teoksia.

Monipuolisen kirjoittajan sukellus kauhugenreen tapahtui viime vuonna Kenties tapan sinut vielä -vampyyritarinalla (2022). Siinä e-urheilua harrastava Aleksi huomasi päätyneensä hylättyyn bunkkeriin nälkäisen vampyyritytön kanssa. Kauhufantasia onnistui suhteellisen tiiviistä muodostaan huolimatta olemaan alusta loppuun jännittävä ja henkilöhahmoiltaan riittävän värikäs. Ihan kaikkea historiaa ei avattu ja kerronta pysyi mukavan lähellä teini-iän elämän haasteita, ihan ilman kauhukerrointakin. Kenties tapan sinut vielä avasi samalla oven mahdollisiin jatko-osiin, etenkin vampyyrisisarusten Noran ja Kasparin tarinaan jäi paljon aukkoja.

Kunnes tapamme taas (Karisto, 2023) on Kenties tapan sinut vielä -kirjan jatko-osa, mutta itsenäinen sellainen, eli siihen pääsee kyllä hienosti sisään ilman edeltäjään perehtymistäkin. Samaan aikaan sen alku on edellistäkin paremmin hetkessä, sillä nyt Aleksin parhaasta kaverista Roopesta on kohtalokkaan onnettomuuden myötä tullut sisarusten vuoksi vampyyri ja hän alkaa totuttautua ”elämään” verenjanoisena yön olentona.

Kaiken muun pahan ohella Roope kärsii verifobiasta, mikä on vampyyrille kinkkinen ongelma. On vaikea syödä, kun taju lähtee jo ruoan näkemisestä tai haistamisesta. Tervetuloa painajaiseen!

* *

Samalla kun Nora yrittää opettaa vampyyrinelämää uudelle suojatilleen, ikuisesti kymmenvuotias nuorempi veli Kaspar on traumatisoitunut jo sata vuotta sitten tapahtuneesta vampyyriksi muuttumisestaan niin pahasti, että ajan viettäminen samoissa tiloissa hänen kanssaan on kuin neulanterällä tanssimista. Syyt ja seuraukset avautuvat pikkuhiljaa, mutta vampyyriperhe on kaikkea muuta kuin yhtenäinen tai onnellinen. Koita siinä sitten kunnon verenimijäksi kasvaa, kun vanhemmilta vampyyreiltäkin irtoaa vain klassisia ”ymmärrät sitten vanhempana” -ohjeita.

Oman kiemuransa kuvioon maalaa Aleksi, joka on Roopelle kateellinen, koska tästä tehtiin vampyyri ja hänestä ei. Roopen kaksoissisko Iiris ja kaksosten tiivis suhde aiheuttaa sekin haasteita. Eläville ei pitäisi näyttäytyä vaan jättää hyvästit ja unohtaa, mutta mitä tehdä, kun Iiriskin joutuu pahaan onnettomuuteen ja vaivutetaan koomaan?

* *

Meresmaa elää kirjassaan hienosti hetkessä eikä pohjusta liikaa. Juonenkäänteet tapahtuvat suoraviivaisesti, ilman useamman sadan sivun rakenteluja. Vain 144 sivun pituus tekee kirjasta silti hieman ”osamaisen”, sillä vampyyriuusperheen suhteet oikein huutavat seuraavien käänteiden avaamista taas seuraavassa kirjassa. Millainen suhde päähenkilöillä mahtaakaan olla näiden käänteiden jälkeen?

Henkilöiden keskeistä viestintää tapahtuu kasvokkaisen kommunikaation lisäksi niin pelichateissä kuin viestisovelluksissakin, eli goottilainen kauhu elää rinta rinnan nykypäivän arjen rinnalla, joskin piilossa. Siksikin Roopen repäiseminen irti arjesta varjoissa tapahtuvaan vampyyrielämään tuntuu siltä kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa. Itsenäistyminen on toki astetta haasteellisempaa, jos pitää 17-vuotiaana opetella vampyyriksi ja hylätä samalla kaikki entinen.

Ilkka Valpasvuo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua