Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toimittanut ja jälkisanan kirjoittanut Tommi Liimatta. (Otava, 2019)

”Vein Odysseian Otavaan, sitten ryyppäsin viikon; nyt olen raitistumassa”, kirjoittaa päiväkirjassaan 34-vuotias runoilija juhannusaattoa edeltävänä päivänä vuonna 1972. Alku kuulostaa reippaan toiveikkaalta, mutta paljastetaan juonta sen verran, ettei raitistumista ole tapahtumassa. Pentti Saarikosken 1970-luvun alun merkinnöistä piirtyy kuva syvästi alkoholisoituneesta ja masentuneesta kirjailijasta, joka on pettynyt niin rakkauteen kuin sosialismiinkin ja etsii lohtua muun muassa antiikista ja syvänvihreästä ajattelusta. Pysyvin matkakumppani päiväkirjojen ohella taitaa kuitenkin olla alkoholi.

Saarikoski piti päiväkirjaa lähes koko elämänsä ajan. Jo Nuoruuden päiväkirjoissa vuosilta 1953–1957 esiintyy pohdiskeleva itsensä tarkkailija, joka teki merkintöjään tietoisena siitä, etteivät ne jää pöytälaatikon hämäriin. Sivuilta löytyy suoria viestejä kirjallisuudentutkijoille. Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoissa maailmanlopun tunnelmissa piehtaroiva kirjailija on penseämpi: ”Vaikka elämä ei lakkaisikaan, ei ole luultavaa että nämä epätarkat muistiinpanot yhden ihmisen elämästä ja mielialoista kiinnostaisivat ketään, paitsi ehkä jonkin alan tiedemiestä, ihmislajin menneisyyden tutkijaa.”

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat kuvaa kirjailijan viimeistä Suomen-kautta kesäkuusta 1972 helmikuuhun 1975. Kirjailijan mustakantiset – tai, kuten jälkisanoissa todetaan, monenkirjavat A5-koon vahakansivihkot – on toimittanut kirjaksi ja perusteellisin selityksin sekä jälkisanoin varustanut Tommi Liimatta. Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat on viides osa Otavan julkaisemassa päiväkirjasarjassa, jonka aloitti vuonna 1998 julkaistu Prahan päiväkirjat vuosilta 1966–1967.

Janna Kantola ja H. K. Riikonen toteavat sarjan edellisen osan Suomentajan päiväkirjojen jälkisanoissa, että Saarikosken päiväkirjakirjoittamisen metodina oli dialogi, jota hän kävi ajankohdan yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden kanssa. Myös Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoissa esiintyy runsaasti aikakauden kulttuurihenkilöitä ja päivänpolitiikkaakin seurataan. Leimallisemmin merkinnät ovat kuitenkin mustuneen mielen monologia, vellovaa itsetarkkailua, jossa ajatus kiertää synkkää kehäänsä: ”Raahaan itseäni päivästä päivään enkä voi uskoa että tähän koskaan mitään muutosta tulisi.” Merkintöjä lukiessa tulee mieleen, että juuri dialogia kirjailija olisikin tarvinnut, koska päiväkirjojen murheelliset mietteet kertovat ennen kaikkea pohjattomasta yksinäisyydestä.

Päiväkirjan kirjoittaminen oli Saarikoskelle uskoutumista, poseeraamista ja hyvän lauseen etsimistä, kaikkea tätä. Merkinnät ovat usein väsyneitä iltahuokauksia, joissa Saarikoski raportoi tehdyn työn ja päivän tapahtumat. Mieliala oli kroonisesti kurja, mutta Saarikoski jaksoi viedä tuntojaan päiväkirjan sivuille ja terapoida itseään kirjoittamalla.

* *

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoissa eletään lähiöelämää Helsingissä, vietetään kesiä Siuntion Palojoella, asutaan Keravalla omakotitaloa, maataan sairaalassa ja seikkaillaan Pariisissa. Saarikosken hurjimmat ryyppyvuodet ovat takana, mutta alkoholinkäyttö jatkuu runsaana. Toisaalta myös pitkiä työpäiviä tehdään ja sekä käännöksiä että omia kirjoja valmistuu hyvään tahtiin. Remuamista päiväkirjoissa ei juuri ole, vaikka kapakoissakin istutaan, enimmäkseen lähikuppiloissa: Haagan Isossa-Iitassa ja Keravan Lehtotuvassa, joissa kantapeikot tukevat hatarasti toisiaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Saarikoski on yksi heistä, mutta sittenkin toinen, erilainen, vieras. Näitä vieraudentuntojaan hän tilittää päiväkirjaan.

Pessimistinen perussävy säilyy läpi vuosien ja merkintöjen. Usein Saarikoski on suoranaisen apatian vallassa, elleivät sitten hermot ole julmetun kireällä ja kirjailija alituisessa hälytystilassa. Joskus sentään ilokin läikähtää hetkeksi ilmoille, kun luonto näyttäytyy kauniina tai kun kirjoitustyö sujuu. Myös huumoria päiväkirjoista löytyy, joskin säästeliäästi. Mielialat vaihtelevat oikukkaasti, ja niitä säädellään alkoholin avulla, mikä nakertaa petollisesti yleisvointia.

Seitsemänkymmentäluku näyttäytyy päiväkirjoissa melko tunkkaisena ajanjaksona, jolloin oltiin jatkuvasti kännissä ja ylipoliittisia. Kulttuurijulkkikset kyräilevät toisiaan taiteilijaravintola Kosmoksen pöydissä, juorut liikkuvat totuutta vikkelämmin ja selkääntaputtaja vaihtuu hetkessä selkäänpuukottajaksi. Saarikoski on läpeensä kyllästynyt koko kulttuurielämään ja etsii pakopaikkaa sieltä mistä nuorempanakin – antiikista. Suunnitelmissa on Platonin ja Pindaroksen kääntäminen. Taiteilijan leipä on kuitenkin pieninä murusina maailmalla, joten hengenpitimiksi täytyy käännellä englanninkielistä nykyproosaa. Nykykirjallisuudella Saarikoski ei näe pysyvää arvoa: ”Kirjat ovat jo ulkoasultaankin muuttuneet suklaarasioiden kaltaisiksi.”

* *

Reaalisosialismiin ja puoluepolitiikkaan pettynyt Saarikoski etsi Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjojen aikoihin uudenlaista elämänkatsomusta. Nuorempana runoilijan päälakea koristi punakokardilla varustettu baskeri, mutta nyt kuvissa sai näkyä WWF:n college. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään pukeutumisesta. ”Täytyy perustaa biologiselle maailmankatsomukselle”, Saarikoski kirjoittaa. Biologista suuntautumista vauhditti Pentti Linkolan kirjoitusten lisäksi myös lintutieteilijä Lasse Sammalisto, Saarikosken pitkäaikainen ystävä, jonka perheen kanssa Saarikosket viettivät kesiä Siuntion Palojoella. Omintakeinen lintutohtori päätyi päiväkirjojen lisäksi myös Saarikosken runoihin.

Lisävirikkeitä ajattelulleen Saarikoski nappasi muun muassa luonnontieteilijä Charles Darwinin ja paleontologi Björn Kurténin teksteistä. Saarikoski ei kuitenkaan hylännyt sosialismia, vaan luki runsaasti myös sen teoriaa ja etsi punavihreää synteesiä. Katsomuksellinen murros ja oma ahdinko näkyivät Alue-kokoelman runoissa:

Taivas oli veteenhukkuneen sininen
jos katsoin tarkasti.
Tapaamme kahvilassa joka aamu:
yritin kertoa Darwinille Marxista
                     mutta häntä ei kiinnosta.
Group facts, young man!
Ryhmitä tosiasioita, mutta maailma hirvittää minua.

Kehityspessimismi kävi hyvin yksiin Saarikoskin omassa elämässä tapahtuvien katastrofien kanssa. Maailma meni kohti helvettiä siinä missä oma avioliitto Tuula-Liina Saarikosken kanssa, ja ympäristö saastui samalla kun runoilija myrkytti itseään alkoholilla. Niinpä Alueen pienissä runoissa ei enää halutakaan elää ”kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä”, kuten nuori Saarikoski julisti, vaan todetaan, että ”näin surullisella ihmisellä ei ole näkemyksiä”.

* *

Alue-kokoelmaa vaivalloisemmaksi kirjoitusprojektiksi osoittautui WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjaan tilattu Eino Leino -kirja, jonka parissa Saarikoski tuskaili vuosina 1973 ja 1974. Vaikeudet vuodattuivat päiväkirjan sivuille. Paineita aiheutti sekin, että Leino-kirjaan ladattiin suuria odotuksia julkisuuden puolelta. Saarikosken ja Leinon yhtäläisyydet eivät jääneet toimittajilta huomaamatta. Kirjasta pyydettiin näytteitä hyvissä ajoin, vaikka runoilijalla ei ollut mitään valmiina. Kirjasta oli tulossa legenda jo ennen ilmestymistään.

Saarikoski ihaili Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämää ja Erno Paasilinnan kirjoittamaa Timo K. Mukka -kirjaa, mutta pelkäsi ettei itse kykene yhtä hyviin tuloksiin Leinonsa kanssa. Kirja lähti toden teolla syntymään vasta kun Saarikoski hyväksyi, ettei hän ole kirjoittamassa asiaproosaa. Hän viritti teoksensa esseen ja runon välimaastoon, ja tehdessään kuvaa Leinosta hän teki vähintään yhtä paljon kuvaa myös itsestään. Parodian keinoin Saarikoski antoi kyytiä kirjallisuudentutkijoille ja kompensoi näin omaa alemmuudentuntoaan akateemisia piirejä kohtaan.

Leino-kirjan kirjoittaminen otti koville siksikin, että yksityiselämässä sattui suuria vastoinkäymisiä. Runoilijan polvi murtui ja vaimon pitkä salasuhde paljastui. Pakollinen raittius ja henkinen ylikuormitustila aiheuttivat deliriumin, vanhan tutun nuoruuden ryyppykausilta. Sairaalassa ikkunaverhojen ylärakoon ilmestyi Matti Klingen pieni pää laulamaan ”Yyterin rannalle” ja murisemaan. Harhakuvissa akateemisesti ansioitunut koulutoveri vainosi haaksirikkoista runoilijaa, jonka elämä oli sirpaleina, mutta Saarikoski pystyi sentään viemään näyt päiväkirjaansa.

Toipuillessaan 36-vuotias Saarikoski katseli sairaalan ikkunasta ulos mielisairaalarakennukseen, jossa hän kuusi vuotta aiemmin jätti hyvästejä boheemirunoilijalle. ”Mitä minä nyt olen haudannut, ja mitä nousee tuhkasta, millainen lintu”, toipilas pohtii päiväkirjassaan. Ainakaan suunta ei voinut olla kuin ylöspäin.

Leino-kirjan valmistumistuskissa ja oman avioliittonsa vedellessä viimeisiään Saarikoski piti tiiviisti yhteyttä laulaja Arja Saijonmaahan, josta tuli hetkeksi uskollinen ystävä ja muusa. Päiväkirjoissa Saarikoski pohti suhteen laatua ja ihastumisensa syvyyttä ja motiiveja, jotka eivät välttämättä olleet puhtaat. Ehkä Saijonmaa oli vain apukappale, johon runoilija hädässä turvautui ja jonka lävitse kirjoitti. Itselleen tyypillisesti Saarikoski piti tiiviisti yhteyttä myös entisiin vaimoihinsa avioliittonsa raunioilla.

* * *

Päiväkirjoista käy ilmi, ettei Saarikosken boheemielämä ollut läpeensä boheemia. Päivärytmi oli suhteellisen tasainen, ja runoilija piti huolta siitä, että sai joka yö unta tarvitsemansa kahdeksan tuntia. Kotitöihin Saarikoski ei juurikaan osallistunut: vaimo siivosi, laittoi ruokaa ja kävi päivätöissä, kun mies joi ja loi. Saarikoski ei erityisemmin piitannut niin sanotuista miesten töistäkään. Kerava-aikojen valokuvasta näkyy, että kapeaharteisen Saarikosken ote lumilapiosta on varsin epäergonominen, kuten kai oli ote elämään muutenkin.

Jo Suomentajan päiväkirjojen jälkisanoissa kiinnitettiin huomiota Saarikosken innokkaaseen penkkiurheiluharrastukseen, joka jatkuu runsaana Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoissa. Runoilija seuraa kiinnostuneena muun muassa jääkiekkoa, jalkapalloa, kestävyysjuoksua ja hiihtoa. Pienimuotoista lenkkeilyä Saarikoski yrittelee itsekin, mutta huonoin tuloksin. Saarikosken fysiikalle sopivampi laji eli shakki tulee sekin tutuksi, kun Sammalisto tuo kesämökille shakkinappulansa ja opettaa kirjailijaa siirtojen saloihin. ”Olisihan se ajatus että täyttäisi elämän tyhjyyden vaikka shakkiharrastuksella”, Saarikoski kirjoittaa ja seuraa, miten maailmalla kylmää sotaa ratkotaan shakkilaudalla neuvostoliittolaisen Boris Spasskyn ja amerikkalaisen Bobby Fischerin välillä.

Saarikosken omat kontribuutiot urheilun saralla ovat erikoisempia. Lokakuussa 1973 hän kiikuttaa Urheiluliittoon käännöksen Pindaroksen runosta ”Isthmia 4”, joka julkaistaan Urheilijan Joulu -lehdessä. Lisäksi päiväkirjoista käy ilmi, että Saarikoski päätyy kokeilemaan efedriiniä, koska ”juuri efedriini on se aine josta suomalaiset urheilijat ovat dopingtesteissä palaneet”. Sanomattakin on selvää, ettei efedriinistä ole hermopinteisen kirjailijan päihteeksi.

* *

Pysyvänä juonteena Saarikosken päiväkirjoissa on kamppailu alkoholismin kanssa. Päiväkirjan sivuilla Saarikoski on hyvin tietoinen ongelmastaan ja yrittää vähentää juomistaan. Noidankehä on pirullinen: alkoholi aiheuttaa mielenmasennusta, jota Saarikoski hoitaa alkoholilla. Raitistuminen tuntuu mahdottomalta, koska elämä selvin päin on tylsää ja tasaista. Runoilija kaipaa jumalten keinua jossa onni ja kurjuus vaihtelevat ja valon ja varjon kontrastit ovat jyrkkiä.

Saarikosken päiväkirjoissa juopottelua ei glorifioida, vaan se näyttäytyy pikemminkin surullisena elämäntapana. Takavuosien remuava sänkysankari on pohjimmiltaan arka, kompleksinen ja rikkinäinen ihminen, joka peittelee ongelmiaan alkoholin avulla. Tunne-elämältään hän on herkillä kuin haavoittunut lapsi. Itsetunnon kanssa on suuria ongelmia, jotka aiheuttavat törmäilyjä niin lähisuhteissa kuin julkisuudenkin kanssa. Nykyään puhuttaisiin kai tunnesäätelyvaikeuksista, joita Saarikoski pyrki alkoholin avulla hoitamaan ja päiväkirjoihinsa purkamaan, mutta juuttui usein vellovan huolipuheen ja synkistelyn tasolle.

Julkisuuteen Saarikoski suhtautui ristiriitaisesti. Hän sekä halusi että ei halunnut olla kuuluisa; hän sekä tarvitsi että halveksi julkisuutta. Vetäytyäkin hän yritti, mutta se ei ollut helppoa. Ylen Elävästä arkistosta löytyy tammikuussa 1974 taltioitu televisio-ohjelma Pentti Saarikoskesta, ”keravalaisesta talonomistajasta”, jossa hän kertoo suhteestaan julkisuuteen. Ohjelman lopussa haastattelu keskeytyy, kun puhelin soi. ”Ei nyt just oikein sovi, kun mul on täällä teevee ykkönen”, runoilija toteaa langan toiseen päähän, jossa TV2 pyytää haastattelua.

Usein Saarikoski hätyytteli toimittajia kintereiltään erilaisilla hätävalheilla. Päiväkirjoissa Saarikoski paljastaa metkujaan, mutta ei niitä silti kovin luotettavina voi pitää. Liimatta puhuu jälkisanoissaan alkoholisteille tavanomaisesta satuilutaipumuksesta, joka tulee ilmi myös Saarikosken peitellessä mokailujaan. ”Sanot olevasi vilpillinen ihminen niin vilpittömyyteesi ruvetaan heti uskomaan”, Saarikoski toteaa, ja kertoo ehkä jotakin olennaista tunnustuskirjallisuudesta. Paljastamalla näennäisen avoimesti elämänsä kipukohtia Saarikoski kenties peitteli vielä arempia asioita. Tuula-Liina Variksen (ent. Saarikoski) muistelmateoksessa Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994) alkoholihuurujen kauheus näyttäytyy paljaampana ja rajumpana kuin Saarikosken omissa muistiinvienneissä.

Saarikosken päiväkirjoista käy ilmi myös suoranainen itsesensuuri: toisinaan sivuja on revitty ja lauseita viivattu yli. Vaimon mukaan syy joidenkin merkintöjen päiväämättömyydelle oli siinä, ”ettei sillä olisi konkreettisesti edessään mustana valkoisella sitä totuutta, että juomakausi on taas kestänyt kolme viikkoa tai neljä tai enemmän.” Toisaalta Saarikoski myös kirjasi tarkasti ylös juomamääriään, soimasi itseään ja ripittäytyi päiväkirjan sivuille.

* *

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat on suurelta osin hajoavan avioliiton kuvausta. Kotielämä avioliiton loppuvaiheilla on piinallisen riitaisaa ja kyräilevää, ja usein Saarikoski jupisee viimeisen katkeran sanansa päiväkirjaan. Kun avioliitto on pahimmassa kriisissä, muuttaa Saarikoski hetkeksi lapsuudenkotiinsa vanhempiensa luokse, koska ei yksinkään pärjää, mutta eihän siitäkään mitään tule, kun vaikean isäsuhteen kummitukset hyppivät silmille.

Avioliiton kriisiydyttyä pysyvämpi ja vakituisempi elämänkumppani eli alkoholi kiristää otettaan ja säilyy uskollisesti runoilijan rinnalla. Edes heikkenevä terveys ei saa juomista loppumaan. Vaimon passittamana Saarikoski käy läpi perusteelliset sairaalatutkimukset, joissa käy ilmi, että nuorella kirjailijalla olisi vielä hyvät mahdollisuudet saada itsensä tyydyttävään kuntoon, mutta Saarikoski huomaa tulokset kuultuaan ajattelevansa, että nyt kai uskaltaa taas vähän juodakin!

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjojen lopussa myös eräs avioliitto loppuu. ”Se on päättynyt minkä en olisi suonut”, runoilija kirjoittaa onnen ajasta, joka on ohi. Kuin pelastavana enkelinä norjalaissyntyinen toimittaja Mia Berner saapuu Keravalle tekemään juttua Saarikoskesta, ja näin löytyy Saarikosken viimeinen vaimo. Päiväkirjan viimeiset merkinnät ovat seesteisiä ja toiveikkaita:

”Soitin Mialle Göteborgiin ja lupasin tulla heti kun se on mahdollista. […] Väsyneenäkin käänsin Platonia jonkin verran. Kaikki on jotenkin niin hyvin, onnellisesti, miksei olisi. Minä tunnen selvinneeni, minä hyppäsin kuilun yli, ja kaikentämän olin itselleni järjestänyt. Kerroin Annalle sadun kaksipäisestä hevosesta, ja siihen hän nukahti.”

* *

Koko elämänsä ajan Saarikoski haaveili suuren romaanin kirjoittamisesta, mutta sellaista ei koskaan syntynyt. Päiväkirja oli Saarikosken omin muoto, hänen jättiläismäinen ja moniin suuntiin kurkottava magnum opuksensa. Monet hänen parhaista proosa- ja runoteoksistaan rakentuivat päiväkirjateksteistä, joita kirjailija editoi kulloisenkin tarpeen mukaan. Tällä metodilla syntyivät esimerkiksi Aika Prahassa (1967), Katselen Stalinin pään yli ulos (1969) ja Euroopan reuna (1982).

Repaleisesta elämästään huolimatta Saarikosken lauseet pysyivät ehjinä myös päiväkirjoissa. Kuten Liimatta kirjoittaa, virkkeet olivat varmaankin valmiita kirjoittajansa mielessä ennen kynän laskemista paperille. Raakamateriaalista koostuvan päiväkirjan ei sinänsä ole tarkoituskaan olla taiteellinen kompositio, eikä sitä sellaisena ehkä kannata arvioida, mutta sen voi sanoa, että parhaimmillaan Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat on hyvää kirjallisuutta ja mielenkiintoista luettavaa kaikille Saarikosken tuotannosta ja elämästä kiinnostuneille. Paitsi kirjoittajastaan ja kirjojen ja käännösten synnystä, ne kertovat paljon myös 70-luvun kulttuurielämästä ja taiteilijaelämän arjesta. Saarikosken hyvin hengittävää lausetta on ilo lukea, vaikka toisinaan pohjaton depressio uhkaa tarttua myös lukijaan.

Tommi Liimatta on onnistunut Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjojen toimitustyössä hyvin, joten hänen soisi saattavan kirjoiksi myös Saarikosken Ruotsin-kauden muistivihkot. Aikaisempina vuosina päiväkirjojen julkaisujen välillä on ollut pitkiä taukoja. Toivottavasti Ruotsin päiväkirjoja ei tarvitse odottaa vuosikausia.

Juho Hakkarainen