Chick-lit-dekkaria suomalaisittain – arviossa Martta Kaukosen Terapiassa

Kuvat: Otto Virtanen / WSOY

Ira on lapsuuden seksuaalisesta pahoinpitelystä traumatisoitunut yksinäinen parikymppinen, joka sarjamurhasuunnitelmiinsa kyllästyttyään päättää aloittaa terapian. Terapeutti on julkkispsykologi Clarissa, kaunis ja menestyvä, ainakin se on hänen julkisuuskuvansa. Clarissan mies Pekka vaikuttaa sävyisältä aisankannattajalta, mutta hänelläkin on synkkä salaisuutensa.

Sitten on valtakunnan suuren sanomalehden free-toimittaja Arto, joka päättää potkujen, vaimon menetyksen ja alkoholismin välissä pelastaa uransa rippeet tekemällä Clarissasta räväkän haastattelun. Jokainen luku on jonkun yksinpuhelua, hänen näkökulmansa, ja vähitellen tarinasta kuoriutuu kuin maatuskanukesta uusia kerroksia ja versioita.

Helsingin Sanomien tv-elokuvakriitikkona tuttu Martta Kaukonen kyntää Terapiassa-esikoisromaanissaan (WSOY, 2021) maailmalla 2010-luvulla lanseerattua dekkarin alatyyppiä, jonka aloitti Gillian Flynnin Gone Girl. Tämän lajin naiskirjailijoiden dekkareissa ominaista on tarinan manipuloiminen näkökulmilla: henkilöt tietävät vain rajoitetun, omasta näkökulmastaan nähdyn version tapahtumista ja sitäkin paljastetaan lukijalle tipoittain.

Lukija houkutellaan katsomaan tapahtuman naispäähenkilön rajoitetusta näkökulmasta. Pikku hiljaa lukijalle tarjotaan muitakin näkökulmia ja tämä alkaa arvailla tarinaa, mutta saattaa myös joutua johdetuksi harhaan. Esimerkiksi Paula Hawkinsin Nainen junassa -dekkarissa päähenkilö näkee jatkuvasti paikallisjunan ikkunasta saman kodin ja sen pariskunnan ja alkaa epäillä jotain hämärää olevan tekeillä. Hänen hitchcockmaista rajattua näkemystään ei auta, että hän on puolet ajasta päissään.

Nyt käsillä on siis vastaava kokeilu suomeksi ja suomalaisessa maisemassa. Kaukonen rakentaa huolellisesti kerrontaa, jossa juuri oikeissa paikoissa alkaa paljastua totuuksia henkilöistä. Erittäin lyhyiden lukujen ja näkökulmien kautta näitä paljastellaan tipoittain, ja päähenkilöiden aluksi epäloogiselta vaikuttava käytös (esimerkiksi se, miksi täydellinen huipputerapeutti ei itse kykene säätelemään alkoholinkäyttöään) saa selityksen.

Välillä kerronta tuntuu hivenen mekaaniselta. Henkilöiden pään sisään ei pääse sittenkään täysin. Lisäksi helsinkiläinen lukija alkaa ihmetellä, miten jossain kaupungin laidalla omakotitalossa asuva terapeutti käveleskelee tuon tuosta Töölönlahdella.

Terapiassa on silti mielenkiintoinen kotimainen avaus suosittuun lajityyppiin. Hahmoista voi tunnistaa pientä ironiaa mediakulttuuria kohtaan. Esimerkiksi mediasta tuttuja terapeutteja olemme nähneet viime vuosina. Samoin Arton kaltaisia, vähän ajan hektisestä meiningistä ja ilmiöistä tipahtaneita keski-ikäisiä toimittajia löytyy kasapäin.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua